Image Slider

Yksi imetyskokemus

lauantai 7. huhtikuuta 2018
Kun lähipiiriin (perheemme mukaan lukien) on parin vuoden sisällä syntynyt yli 10 vauvaa, ei ole voinut välttyä puheenaiheelta nimeltä imetys. Tuo tavattoman luonnollinen asia, joka äitiyteen automaattisesti liitetään ja josta milloin missäkin mediassa kohistaan. Mutta mikä silti onnistuu yllättämään uudet äidit kerta toisensa jälkeen. Ihana kamala imetys, kuten sitä itse kuvailen.


Kun minulta kysyttiin neuvolassa ollessani raskaana, olenko ajatellut imettää, en jäänyt pohtimaan kysymystä sen kummemmin. Yhtä huoleton kuin mieleni,  oli myös vastaukseni: "No toki, jos se vaan onnistuu". Tuolloin mieleeni ei todellakaan tullut, ettei imetys ole niin yksinkertainen asia, kuin sen usein oletetaan olevan. Koska minulla ei ollut asiasta aiempaa kokemusta, ei mielipidettä, saati sitten intohimoja suuntaan taikka toiseen, en jaksanut nähdä vaivaa, että olisin selvittänyt asioita tai lukenut aiheesta paljoakaan etukäteen. "Tulee, mitä on tullakseen", ajattelin. Kun sitten hieman haastavan synnytyksen jälkeen vastasyntynyt Alva-vauvamme ryömi ihokontaktissa heti rinnalle ja alkoi hyvällä otteella imeä, uskoin, että tästä tulee ihan helppo juttu.

Ensihetket synnytyksen jälkeen olivat kuitenkin haastavia. Oman huonon kuntoni vuoksi en pystynyt nostelemaan vauvaa, enkä itsekään liikkumaan sängystä. Vessassakäyntikään ei onnistunut, vaan tarvitsin apua kaikkeen. Keho oli kokenut ison myllerryksen, jonkinlaisesta shokkitilastakin voi lienee puhua. Hoitajat ja mies auttoivat imetysyrityksissä nostamalla vauvaa rinnalle ja vaihtelemalla puolta, mutta vaikka Alva oli halukas syömään ja taitava otteessaan, ei maitoa tuntunut tulevan. En kuitenkaan huolestunut, vaan jatkoimme sinnikkäästi harjoittelemista, vaikka vauvalle jouduttiinkin tarjoamaan painonlaskun vuoksi joka aterialla myös korviketta. Myös Alvan sokereita mitattiin ja keltaisuutta tarkkailtiin. Minulle kuitenkin vakuutettiin, että pian maito nousisi ja imetys alkaisi sujumaan.


Viiden sairaalassa vietetyn päivän aikana olimme opetelleet rytmiin, jossa vauvaa syötetään vähintään kolmen tunnin välein. Aina ensin yritin imettää, mutta kun syöttöpunnitus antoi kerta toisensa jälkeen 0-tuloksen, lisämaito annettiin pullosta. Useampi kätilö kävi tarkistamassa imuotetta ja vaikka kaikki näytti päällisin puolin hyvältä, alkoi imetys tehdä niin kipeää, että lopulta en voinut kuin itkeä joka imetyskerralla. Taisi olla viimeinen sairaalapäivä, kun minulle tuotiin rintakumi, jonka avulla saatoimme jatkaa harjoittelua hieman pienemmän kivun kanssa. Olin tuohon mennessä kokeillut joitakin kertoja myös pumppaamista, vaikkakin tuloksetta. Ennen kotiinlähtöä kävin myös napakan, mutta helpottavan imetyskeskustelun yhden kätilön kanssa. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin totaalisesti hajonnut imetyksen aiheuttamaan kipuun ja epäonnistumisen tunteeseen, kun maitoa ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka päiviä oli kulunut jo useita. Sen keskustelun aikana ymmärsin ja hyväksyin, että äiti on muutakin kuin maitokone, eikä rakkauttani tai onnistumistani äitiydessä mitata rintamaitomäärissä. Olin valmis lähtemään kotiin paremmilla mielin.

Kotona jatkoimme sitkeästi harjoittelua. Pari päivää kotiinpaluun jälkeen tunsin ensi kerran fyysisesti, että rinnoissa tapahtuu jotain. Kyse täytyi olla maidon nousemisesta. Minua rohkaissut kätilö oli arvioinut päivälleen oikein, koska tämä tulisi tapahtumaan. Olin iloinen tuosta tunteesta ja toivoin, että pikkuhiljaa imetyskipu helpottaisi ja vauveli viihtyisi paremmin rinnalla. Hommasin myös käsikäyttöisen rintapumpun, ja yritin imetyksen lisäksi saada maitoa tulemaan sen avulla. Loppujen lopuksi koko imetyksen aikainen pumppaamissaalis jäi vain joihinkin kymmeniin milleihin. Noh, kaikilla maito ei tule pumppaamalla. En jäänyt tätä siis märehtimään.

Isompi harmitus oli imetyksen aiheuttama kipu, jonka vuoksi itkin monet kerrat, kun yritimme imetystä ilman rintakumia. Se ei vaan kertakaikkisesti onnistunut, ja koska vauvakin oli jo tottunut kumiin, ei rinta meinannut kelvata ilman. Kumin kanssa imettäminen oli kuitenkin vaikeaa ja vaikka kokeilin eri mallisia ja kokoisia rintakumeja, ne eivät koskaan toimineet täydellisesti, tuntuneet tai pysyneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Hiljalleen imetys alkoi ärsyttää myös Alvaa, mihin saattoi olla montakin syytä. Todennäköisesti vaivalloinen maidontulo ärsytti, rintakumin käyttö ja siitä eroon opettelu (jota aktiivisesti teimme, vaikka sattui pirusti) hämmensi, oman vointini mahdollistamat imetysasennot eivät olleet vauvalle mieluisimpia, lisämaidon juominen tuttipullosta oli mukavampaa jne jne. Jatkoimme silti imetystä edelleen ja muutaman kerran se tuntui jopa sujuvan suht hyvin. Esimerkiksi suihkussa Alva rauhoittui parikin kertaa rinnalle, eikä edes itkenyt, kuten muutoin lähes jokaisella imetyskerralla.


Joidenkin kuukausien tuskaisen imetyksen jälkeen imetyskipu vihdoin helpottui ja pääsin lopulta kokonaan eroon rintakumista. Valitettavasti imetyksestä oli siihen mennessä tullut vauvalle itselleen niin epämiellyttävää, että kivun sijaan tuskaa aiheuttivat jokakertaiset rintaraivarit. Koin usein, että Alva inhoaa koko imetystä ja aloin valmistautumaan henkisesti luopumaan koko touhusta. Kun suihkussa imetys, jumppapallolla pomppiminen, eestaas kävely, imetyslentskarin leikkiminen (kyllä, pörinää ja liitelyä huoneesta toiseen), maaten imettäminen, samalla laulaminen, virkeän tai unisen vauvan imettäminen tai ennen tai jälkeen tuttipullon imettäminen, tai mikään muukaan keino ei enää onnistunut, päätin, että on aika luovuttaa. Alva oli tuolloin vajaan viiden kuukauden ikäinen, aurinkoinen, hauska ja tyytyväinen vauva, joka ei pahemmin itkeskellyt. Ainoastaan syliin nostaminen imetysasentoon sai aikaiseksi sydäntäsärkevän itkuhepulin. Se oli minulle merkki, että nyt saa riittää.


Imetyksestä luopuminen vauvan ollessa alle puolivuotias oli minulle henkisesti kova pala. Vaikka olin äärettömän onnellinen tyytyväisestä, terveestä, hyvin nukkuvasta,  hyvällä ruokahalulla syövästä ja lähes aina iloisesta vauvasta, koin jollain tavalla epäonnistuneeni. Pohdin usein, olisivatko asiat menneet toisin, jos olisin ottanut imetyksestä enemmän selvää etukäteen tai olisinko voinut tehdä vielä jotain enemmän. Monta kertaa imetyksen lopettamisen jälkeenkin itkin ajatellessani asiaa, koska haastava imetyskokemus harmitti minua niin kovasti. Toisaalta liikutun välillä yhä kyyneliin, kun kuulen tai näen onnistuneita imetystarinoita. Hyvin sujuva imetys on upea asia, eikä niin itsestään selvää, kuin olin itse ennen luullut.

Nyt Alva on 15 kuukauden ikäinen hauska ja taitava taapero, jonka kasvu on ollut reipasta, eikä sairastelusta tai allergioista ole ollut vielä tietoakaan. (Alussa kun pelkäsin, vaikuttaisiko vähäinen rintamaidon saanti vauvan terveyteen. Ehkäpä ne vähäisetkin tipat ovat olleet hyödyllisiä, kuten neuvolantäti minua kannusti, kun surin imetyksen vaikeutta.) En enää koe epäonnistuneeni imetyksessä, mutta toivon, että joku olisi ennen koko kokemusta kertonut, että myös haasteita saattaa ilmetä. Niiden määrällä tai tavasta selvitä niistä ei kuitenkaan mitata kenenkään äitiyttä. Minä riitän, kun rakastan, huolehdin ja tarjoan turvaa sekä tarpeeksi ravintoa, tulipa maito tissistä tai kaupan hyllyltä pullon kautta tarjoiltuna.

TISSI-koru (Made by Mekki) muistuttaa imetystaipaleestamme. Välillä oli aika vaikeaa, mutta onneksi muutama seesteinenkin hetki tallentui mieleen ja kameraan. Hyvä me!

Uusi vaihe

tiistai 3. huhtikuuta 2018
Olo on tällä hetkellä hyvällä tavalla hölmistynyt. Vähän jännittää ja mietityttää, vaikka tavallaan olenkin iloinen ja ihan luottavaisin mielin. Tällaista se nyt on - lapsen jättäminen ensimmäistä kertaa päivähoitoon.

Olen melko varma, että ainoa jännittäjä tänään olen minä, mutten silti saa järkeiltyä itseäni keskittymään kunnolla mihinkään. (Se lienee äidin kohtalo näissä elämänmuutosvaiheissa.) Ajatukset hyppivät väkisinkin omaan ipanaan, kun mietin, missä hoitojengi tällä hetkellä mahtaa viipottaa, mitä puuhastella, ja millä fiiliksellä Alva on menossa mukana. Onneksi aamupäivällä heitetyt heipat olivat iloiset, kun vilkuttelin hoitopaikan pihassa kinosten taa puiston suuntaan katoavalle porukalle. Pysyin jopa itsekin kasassa, vaikka olisin helposti voinut tirauttaakin parit kyyneleet, ellen olisi tsempannut.

Olen iloinen, että omat työni alkavat vasta viikon päästä, koska ilmiselvästi hoidon aloittaminen vaatii myös äidiltä aikaa tottua ajatukseen. Jos ihan rehellisiä ollaan, en aivan täysillä vieläkään uskalla antaa itseni sisäistää, että tästä eteenpäin hoitoon vieminen ja heippojen heittäminen on päivittäistä. Jännä nähdä, minkä verran ottaa aikaa oppia nauttimaan asiasta. Toivottavasti, ja myös todennäköisesti, töihin palaaminen antaa sen verran mukavaa ja haastavaa ajateltavaa, että ainakin pahin ikävä kaikkoaa. Mennään tämä ensimmäinen viikko nyt näin harjoitellen.

Onneksi saimme viettää koko perhe viime viikon tiiviisti aikaa yhdessä sovitettuamme miehen talviloman pääsiäisen yhteyteen. Äiti voikin nyt lohduttautua ajatuksella, että johan siinä ipana alkoi kyllästyä isin ja äidin hölmöihin juttuihin ja kaipasikin tuoreempaa seuraa. Tätä teoriaa tukee myös Alvan tämänaamuinen ratkaisu siirtyä hoitopaikan aamiaispöydästä rohkeasti suoraan leikkihuoneeseen muiden hoitokavereiden kanssa. Äiti sai jäädä ihan rauhassa yksin olkkarin sohvalle ihmettelemään.

Tästä se lähtee, uusia asioita ja vaiheita edessä, koko elämä. :)

Lomalla juna oli jännittävä uusi matkustusmuoto ja niitä oli kiva ihmetellä pitkään ja hartaasti myös Hotelli Tornin ikkunasta Tampereella.