Istuskelin jokunen viikko takaperin yksin olohuoneessa vähän puolen yön jälkeen. Olin laittanut lapsen nukkumaan kolmisen tuntia aiemmin ja toivotellut tekstiviestein hyvät yöt kertausharjoituksessa koko viikon teltassa nukkuvalle miehelle. Olin tehnyt sinäkin päivänä turhan paljon töitä tietokoneella ja avasin pitkästä aikaa Netflixin katsoakseni monta kertaa kesken jääneen elokuvan loppuun. Söin iltapalaksi itsetehtyä pizzaa, jota olin syönyt jo kahtena iltana peräkkäin, ja nautin omasta rauhasta. Leffan loputtua kuuntelin hetken syyssateen ropinaa ja puuskaisen tuulen huminaa. Otin läppärin syliini ja googlasin ”30 kriisi”.
Hävettää…ei, vaan hämmentää tunnustaa, että tunnistan itsessäni välillä pieniä, mutta aika selkeitä ikäkriisin merkkejä. Niistä surullisin taisi olla erään kolmenkympin kriisin paljastavan listauksen kohta 29: ”Googlaat sanan ikäkriisi”. Nauroin, mutta hieman vaivautuneesti, koska auts, osui ja upposi.
Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi? Mistä kriisi tietää hiipiä juuri pyöreiden synttäreiden kohdalla eikä vaikka 29-vuotisjuhlien krapula-aamuna? (No okei, ehkä viime vuonna noihin aikoihin oli muuta tekemistä ja miettimistä, eikä todellakaan krapulaa, kun jättimahani kanssa odottelin, koska pääsen synnyttämään.) Mutta silti, miksi juuri nyt? Jos ikä on vain numeroita, miksi ottaa henkisesti koville myöntää, ettei omissa mielikuvissaan kohta enää ole nuori ja notkea kaksikymppinen, vaan kovaa vauhtia kohti neljääkymppiä nitkuttava kalkkis? Ja mistä johtuu, että yhtäkkiä kolmekymmentä kaikuu korvissa enemmän eläkeikäiseltä kuin lauantaisauna sauvakävelylenkin päätteeksi? Oikeastihan pidän viisikymppisiäkin nuorina.
Kun silloin tällöin havahdun fiilistelemästä 10-15 vuoden takaista nuoruuttani, joudun todella pohtimaan, onko kyse ikäkriiseilevästä kaipuusta vai sittenkin kieroutuneesta kiitollisuuden tunteesta siitä, mihin tuo kaikki taakse jäänyt on minut elämässäni johdattanut. Varsinaisestihan minun ei tarvitse kriiseillä saavuttamatta jääneitä asioita, joita saatetaan vanhanaikaisesti olettaa ihmisten kolmenkympin synttäreihinsä mennessä haalineen. (Ai mitkä ympäristön luomat paineet?) Minulla on sattuman, ahkeran työn ja toteutuneiden toiveideni tuloksena mahtava perhe, kaunis talo, haluamani auto, pari hauskaa koiraa ja ammatti, jonka parissa olen saavuttanut monia haaveitani, mutta joka tarjoaa vielä runsaasti tilaa useille uusillekin unelmille. Minulla on ihania ystäviä, kivoja harrastuksia ja tulevaisuuden haaveita, joista olen innoissani. Olen siis erittäin onnellinen kaikista asioista, joista saan tällä hetkellä elämässäni nauttia. Mikä hiertää?
Vaikka huomasin 25-vuotiaana alkavani vanheta, en tätä nykyä varsinaisesti koe paineita ulkonäöllisesti suuntaan tai toiseen. Pidän itsestäni, näen omat parhaat puoleni ja kehnommista en välitä, tai osaan ne tarvittaessa huonompina päivinä häivyttää. Silmien ympärille kertyneet rypytkin näkyvät vain nauraessa ja silloin harvemmin tuijottelen itseäni peilistä. Sitä paitsi uskon vahvasti, että useimmat ulkonäköahdistukset, joita minäkin itselleni silloin tällöin luon, ovat selätettävissä omalla asenteella tai tarvittaessa vaivannäöllä tehdä jotain asian eteen. Tarkemmin pohdittuani en usko lainkaan, että kriiseilylläni on mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Enemmän minua vaivaavat henkiset seikat.
Mietin joskus vuosikausia sitten, miltä aikuisuus tuntuu. Mistä tunnistaa, että hei, nyt olen aikuinen. Olen myös muutamaan otteeseen pohtinut asiaa puoliääneen miehen kuullen, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko minusta koskaan täysin aikuinen. Siis sellainen, joka on kokonaan kadottanut yhteyden lapsuuteen ja nuoruuteen, sellaiseen ilkikuriseen, uteliaaseen ja heittäytyvään tapaan tarkastella maailmaa. Vai onko sellaisia aikuisia oikeasti edes olemassa? Jos on, heillä on pakko olla todella t y l s ä ä !
Ehkä pieni osa kriisiä liittyy introverttiin persoonaani, jota olen oppinut ajoittaisen itsetutkiskelun kautta ymmärtämään ja myös arvostamaan enemmän nyt aikuisiällä. Jostain pöhköstä syystä tyytyväisyyden rinnalla on kuitenkin välillä kulkenut epärealistinen käsitys, että aikuisuus itsessään muuttaisi ihmisen käyttäytymistä tai tapaa reagoida asioihin. Ehkä olen pettynyt, kun en iän lisääntymisen myötä olekaan yhtään parempi small talkaaja, enkä halua nousta lavalle puhetta pitämään, vaikka salaa nauttisinkin, jos saisin yleisön kuuntelemaan omia sanojani. Mutta ei, en edelleenkään halua olla huomion keskipisteenä, enkä äänessä kaikkien kuullen. Siitä hikoavat kädet, ääni värisee ja jalatkin tärisevät. Ymmärrän siis, ettei mitään uutta opi, jos ei näe vaivaa, harjoittele ja astu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta toisensa jälkeen.
Olen myös miettinyt, voiko ahdistukseni johtua siitä, että vuotemme tässä elämässä käyvät väistämättä vähemmäksi joka päivä ja kaikki kuolevat joskus. Muistanhan yhä lapsuuden suurimpana pelkonani iltaisin jo nukkumaan käytyäni sen kertakaikkisen pimeyden, joka hiipi mieleeni ja puristi ja kuristi koko kroppaa. Kamala kertakaikkinen mustuus valtasi koko kehon ja mietin vain, mitä sitten tapahtuu, kun tätä maailmaa eikä ketään enää ole olemassa. Tuo ahdistava tunne seurasi mukanani ja hiipi ajoittain ajatuksiini pitkälti päälle parikymppiseksi, mutta viime vuosina muotoutunut elämänkatsomukseni on opettanut minut siitä yli. Vaikka ego luonnollisesti ottaakin vallan arkiaskareiden äärellä, ja kuolema on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella ihmisen elämässä, on minulla kaikenkaikkiaan rauhallinen olo koko olemassaolon mahdollisuuksien suhteen. Sen käsitteleminen vain kaipaa aika ajoin pientä hienosäätöä perspektiiviin sekä oikean keskustelukumppanin ja lasillisen hyvää punaviiniä. Kaunista unta on ihmiselo, kertakaikkiaan…
Voisiko siis olla, että minua painavatkin turhan korkealle asettamani tavoitteet tai liian suuret toiveet ennen maagista kolmenkympin ikää ja hajoilen nyt itselleni määräämien täyttymättömien velvollisuuksien alle? Onhan minulla montakin asiaa, joille olin tosissani (tai leikilläni) asettanut takarajaksi kolmekymmentä vuotta. Niistä nyt yhtenä esimerkkinä oman yritystoiminnan starttaaminen. Hah, aika pitkä matka edessä sen toiveen täyttymiseen… Mutta hei, miksi joillain asioilla edes tarvitsee olla tarkkaa aikataulua tai deadline? Ei se maitopurkinkaan parasta ennen -päivä nyt niiiiin tarkka ole. Ja ideathan vain paranevat kypsyessään. Ehkäpä sitä äitiyden myötä kehitettyä armollisuutta voisi laajentaa hyödynnettäväksi ihan kaikilla elämän osa-alueilla ja lopettaa syyllistyminen ihan kaikesta, mikä ei mennytkään juuri oman aikataulun tai suunnitelman mukaan. Elämää on vielä näiden ja monien tulevienkin synttäreiden jälkeen. Ja vaikka muisti huononee, jäsenet kangistuvat, eikä krapulakaan lähde enää pelkällä pizzapalalla, voihan ikääntymisestä löytää paljon hyviäkin puolia.
Mietitäänpä vaikka elämänkokemusta. Se vaan karttuu ilmaiseksi päivä päivältä ihan pyytämättä. Vielä ei välttämättä omalla kohdallani riitä kreditit sillä hirveästi leveillä, mutta joskus koittaa aika, kun olen vanha ja viisas ja minulta kannattaa kysyä neuvoakin. (Ellei huomioida, kuinka näkemykseni ja kokemukseni ovat ehkä silloisen maailman tilan ja sen ongelmien äärellä auttamattomasti vanhentuneita. Mutta siitähän minun ei tarvitse vanhana välittää…vastuu on kuulijalla.) Toinen huikea juttu on todelta tuntuva luulo siitä, että itse on yhä nuori vaan, eikä välttämättä edes huomaa, kuinka aika on ajanut itsensä yli. Tämä on siis iän mukanaan tuoma oire, kun kroppa vanhenee, mutta pääkoppa senkun nuorenee. Sitä vaan nauttii ja bailaa täysillä välittämättä, vaikka nuorempia ympärillä naurattaa. Tämän tilan alkanen saavuttaa ympäristön käyttäytymistä peilaten seuraavien kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana. (Ja nyt ilman minkäänmoista vinoilua haluan sanoa, että ihailen nuorekkaita keski-ikäisiä ja toivon itsekin lukeutuvani sitten vähän myöhemmin siihen joukkoon.)
Ehkä kuitenkin siistein ja eniten odottamani on hetki, kun oma lapseni alkaa ajatella, kuinka noloja hänen vanhempansa ovat. Koska olemmehan ihan kalkkiksia ja out, vitsit ei naurata yhtään, eikä tietenkään tajuta mistään mitään. Alva parka ei tiedäkään, kuinka äärimmilleen aion oman nolouteni vielä viedä ja nauttia siitä. Vanhemmuuden huippuhetkiä! (Tällä hetkellä toki olen vielä tosi cool ja ihan paras mutsi, mutta aika aikaansa kutakin.)
Ehkä myös hienoa vanhenemisessa on karttuva kyky oppia arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Ei se taidakaan olla ihan turhaa sanapörinää, kun ihminen usein ilmoittaa juuri nykyhetkessä elävänsä elämänsä parasta aikaa. Eikä se toki hullummalta kuulosta, jos vuosi vuoden perään voi todeta, että taas tippui yksi omena lisää onnellisuuden eväskoriin. Ja kyllähän kaiken kruunaisi, jos kori vielä joskus täyttyisi niin, että siitä riittäisi muillekin jakaa.
Itseasiassa taidankin tämän pitkällisen sanasekoilun päätteeksi tulla tulokseen, että tunnen itseni nyt elinvoimaisemmaksi ja näin ollen myös nuoremmaksi kuin muutamaan vuoteen. Minua eivät kalva saavuttamatta jääneet haaveet uran tai perheen suhteen, eivät pelot tulevaisuudesta, eivätkä edes raskauden tai muutenkaan sen suurempien fyysisten vaivojen aiheuttamat rasitukset paina juuri nyt kroppaani. Henkisesti olen vapaa paineista, eikä minulla ole tarvetta todistella kenellekään yhtään mitään. Päinvastoin voin nauttia elämästäni aidosti tällaisenaan ja olla todella onnellinen, mikäli suurin huolenaiheeni todella on, että ikäni alkaa kohta yhden numeron suuremmalla kuin viimeiset kymmenen vuotta.
Kriisi peruttu - mä oon (kohta) kolmekymppinen!
Hävettää…ei, vaan hämmentää tunnustaa, että tunnistan itsessäni välillä pieniä, mutta aika selkeitä ikäkriisin merkkejä. Niistä surullisin taisi olla erään kolmenkympin kriisin paljastavan listauksen kohta 29: ”Googlaat sanan ikäkriisi”. Nauroin, mutta hieman vaivautuneesti, koska auts, osui ja upposi.
Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi? Mistä kriisi tietää hiipiä juuri pyöreiden synttäreiden kohdalla eikä vaikka 29-vuotisjuhlien krapula-aamuna? (No okei, ehkä viime vuonna noihin aikoihin oli muuta tekemistä ja miettimistä, eikä todellakaan krapulaa, kun jättimahani kanssa odottelin, koska pääsen synnyttämään.) Mutta silti, miksi juuri nyt? Jos ikä on vain numeroita, miksi ottaa henkisesti koville myöntää, ettei omissa mielikuvissaan kohta enää ole nuori ja notkea kaksikymppinen, vaan kovaa vauhtia kohti neljääkymppiä nitkuttava kalkkis? Ja mistä johtuu, että yhtäkkiä kolmekymmentä kaikuu korvissa enemmän eläkeikäiseltä kuin lauantaisauna sauvakävelylenkin päätteeksi? Oikeastihan pidän viisikymppisiäkin nuorina.
Kun silloin tällöin havahdun fiilistelemästä 10-15 vuoden takaista nuoruuttani, joudun todella pohtimaan, onko kyse ikäkriiseilevästä kaipuusta vai sittenkin kieroutuneesta kiitollisuuden tunteesta siitä, mihin tuo kaikki taakse jäänyt on minut elämässäni johdattanut. Varsinaisestihan minun ei tarvitse kriiseillä saavuttamatta jääneitä asioita, joita saatetaan vanhanaikaisesti olettaa ihmisten kolmenkympin synttäreihinsä mennessä haalineen. (Ai mitkä ympäristön luomat paineet?) Minulla on sattuman, ahkeran työn ja toteutuneiden toiveideni tuloksena mahtava perhe, kaunis talo, haluamani auto, pari hauskaa koiraa ja ammatti, jonka parissa olen saavuttanut monia haaveitani, mutta joka tarjoaa vielä runsaasti tilaa useille uusillekin unelmille. Minulla on ihania ystäviä, kivoja harrastuksia ja tulevaisuuden haaveita, joista olen innoissani. Olen siis erittäin onnellinen kaikista asioista, joista saan tällä hetkellä elämässäni nauttia. Mikä hiertää?
Muutama päivä vaille 20v. |
Mietin joskus vuosikausia sitten, miltä aikuisuus tuntuu. Mistä tunnistaa, että hei, nyt olen aikuinen. Olen myös muutamaan otteeseen pohtinut asiaa puoliääneen miehen kuullen, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko minusta koskaan täysin aikuinen. Siis sellainen, joka on kokonaan kadottanut yhteyden lapsuuteen ja nuoruuteen, sellaiseen ilkikuriseen, uteliaaseen ja heittäytyvään tapaan tarkastella maailmaa. Vai onko sellaisia aikuisia oikeasti edes olemassa? Jos on, heillä on pakko olla todella t y l s ä ä !
Ehkä pieni osa kriisiä liittyy introverttiin persoonaani, jota olen oppinut ajoittaisen itsetutkiskelun kautta ymmärtämään ja myös arvostamaan enemmän nyt aikuisiällä. Jostain pöhköstä syystä tyytyväisyyden rinnalla on kuitenkin välillä kulkenut epärealistinen käsitys, että aikuisuus itsessään muuttaisi ihmisen käyttäytymistä tai tapaa reagoida asioihin. Ehkä olen pettynyt, kun en iän lisääntymisen myötä olekaan yhtään parempi small talkaaja, enkä halua nousta lavalle puhetta pitämään, vaikka salaa nauttisinkin, jos saisin yleisön kuuntelemaan omia sanojani. Mutta ei, en edelleenkään halua olla huomion keskipisteenä, enkä äänessä kaikkien kuullen. Siitä hikoavat kädet, ääni värisee ja jalatkin tärisevät. Ymmärrän siis, ettei mitään uutta opi, jos ei näe vaivaa, harjoittele ja astu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta toisensa jälkeen.
Olen myös miettinyt, voiko ahdistukseni johtua siitä, että vuotemme tässä elämässä käyvät väistämättä vähemmäksi joka päivä ja kaikki kuolevat joskus. Muistanhan yhä lapsuuden suurimpana pelkonani iltaisin jo nukkumaan käytyäni sen kertakaikkisen pimeyden, joka hiipi mieleeni ja puristi ja kuristi koko kroppaa. Kamala kertakaikkinen mustuus valtasi koko kehon ja mietin vain, mitä sitten tapahtuu, kun tätä maailmaa eikä ketään enää ole olemassa. Tuo ahdistava tunne seurasi mukanani ja hiipi ajoittain ajatuksiini pitkälti päälle parikymppiseksi, mutta viime vuosina muotoutunut elämänkatsomukseni on opettanut minut siitä yli. Vaikka ego luonnollisesti ottaakin vallan arkiaskareiden äärellä, ja kuolema on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella ihmisen elämässä, on minulla kaikenkaikkiaan rauhallinen olo koko olemassaolon mahdollisuuksien suhteen. Sen käsitteleminen vain kaipaa aika ajoin pientä hienosäätöä perspektiiviin sekä oikean keskustelukumppanin ja lasillisen hyvää punaviiniä. Kaunista unta on ihmiselo, kertakaikkiaan…
Elämäni tärkeimpiä, intensiivisimpiä ja kasvattavimpia keskusteluja vuodesta 2011 tässä seurassa. <3 |
Mietitäänpä vaikka elämänkokemusta. Se vaan karttuu ilmaiseksi päivä päivältä ihan pyytämättä. Vielä ei välttämättä omalla kohdallani riitä kreditit sillä hirveästi leveillä, mutta joskus koittaa aika, kun olen vanha ja viisas ja minulta kannattaa kysyä neuvoakin. (Ellei huomioida, kuinka näkemykseni ja kokemukseni ovat ehkä silloisen maailman tilan ja sen ongelmien äärellä auttamattomasti vanhentuneita. Mutta siitähän minun ei tarvitse vanhana välittää…vastuu on kuulijalla.) Toinen huikea juttu on todelta tuntuva luulo siitä, että itse on yhä nuori vaan, eikä välttämättä edes huomaa, kuinka aika on ajanut itsensä yli. Tämä on siis iän mukanaan tuoma oire, kun kroppa vanhenee, mutta pääkoppa senkun nuorenee. Sitä vaan nauttii ja bailaa täysillä välittämättä, vaikka nuorempia ympärillä naurattaa. Tämän tilan alkanen saavuttaa ympäristön käyttäytymistä peilaten seuraavien kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana. (Ja nyt ilman minkäänmoista vinoilua haluan sanoa, että ihailen nuorekkaita keski-ikäisiä ja toivon itsekin lukeutuvani sitten vähän myöhemmin siihen joukkoon.)
Ehkä kuitenkin siistein ja eniten odottamani on hetki, kun oma lapseni alkaa ajatella, kuinka noloja hänen vanhempansa ovat. Koska olemmehan ihan kalkkiksia ja out, vitsit ei naurata yhtään, eikä tietenkään tajuta mistään mitään. Alva parka ei tiedäkään, kuinka äärimmilleen aion oman nolouteni vielä viedä ja nauttia siitä. Vanhemmuuden huippuhetkiä! (Tällä hetkellä toki olen vielä tosi cool ja ihan paras mutsi, mutta aika aikaansa kutakin.)
Coolein mutsi evö ja lapsi kans. <3 |
Ehkä myös hienoa vanhenemisessa on karttuva kyky oppia arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Ei se taidakaan olla ihan turhaa sanapörinää, kun ihminen usein ilmoittaa juuri nykyhetkessä elävänsä elämänsä parasta aikaa. Eikä se toki hullummalta kuulosta, jos vuosi vuoden perään voi todeta, että taas tippui yksi omena lisää onnellisuuden eväskoriin. Ja kyllähän kaiken kruunaisi, jos kori vielä joskus täyttyisi niin, että siitä riittäisi muillekin jakaa.
Itseasiassa taidankin tämän pitkällisen sanasekoilun päätteeksi tulla tulokseen, että tunnen itseni nyt elinvoimaisemmaksi ja näin ollen myös nuoremmaksi kuin muutamaan vuoteen. Minua eivät kalva saavuttamatta jääneet haaveet uran tai perheen suhteen, eivät pelot tulevaisuudesta, eivätkä edes raskauden tai muutenkaan sen suurempien fyysisten vaivojen aiheuttamat rasitukset paina juuri nyt kroppaani. Henkisesti olen vapaa paineista, eikä minulla ole tarvetta todistella kenellekään yhtään mitään. Päinvastoin voin nauttia elämästäni aidosti tällaisenaan ja olla todella onnellinen, mikäli suurin huolenaiheeni todella on, että ikäni alkaa kohta yhden numeron suuremmalla kuin viimeiset kymmenen vuotta.
Kriisi peruttu - mä oon (kohta) kolmekymppinen!
Sitä paitsi voin aina lohduttautua sillä, että isoveli on minua 4,5 vuotta vanhempi. Siis ihan aina. |