Today's today

Image Slider

3kk - synnytyksestä tähän päivään

torstai 23. maaliskuuta 2017

Miten voi olla totta, että elämme jo maaliskuun loppua ja Alva täyttää tänään kolme kuukautta! Omissa ajatuksissani kalenteri on edelleen jumittuneena jonnekin tammikuulle ja kuvittelen kanniskelevani samaa pikkumytykkää, jota vasta tovi sitten pidin hyvin varoen sylissäni Kysin synnärillä. Täytyi tänään oikein istua alas miettimään, mitä kaikkea viime kuukausina onkaan tapahtunut.

Raskauden loppupuolelta mieleeni muistuvat lähinnä unettomat yöt ja jatkuva kipu. Iso vatsa tuntui painavan kamalasti, eikä mikään asento tuntunut mukavalta. Vietin pidemmän aikaa huonosti nukuttuja ja osin valvottuja öitä ja päivät menivät väsyksissä milloin missäkin välissä torkkuen. Pitkä lista hommia, joita haaveilin tekeväni raskauden loppuaikana, jäivät toteuttamatta väsymyksen vuoksi. Vaikka raskausaika meni muuten kohdallani helposti, jäi etenkin loppuajasta sen verran väsyttävät muistot, etten ehkä kuulu niihin äiteihin, jotka riemulla kertovat nauttineensa ja hehkuneensa raskausaikana enemmän kuin koskaan.

En ollut oikeastaan missään vaiheessa pelännyt synnytystä etukäteen, enkä sitä kovin paljoa ennakkoon ajatellutkaan. Odottelin h-hetkeä enimmäkseen ”tuli mitä tuli, kaikesta selvitään” -asenteella ja pohdiskelin lähinnä, miltä tuntuisi, kun näkisimme pikkutyttäremme ensi kertaa. Ainoa jännityksen aihe etukäteen oli synnytyksessä mahdollisesti tarvittava kivunlievitys ja erityisesti epiduraali, sillä ajatus selän piikittämisestä ja sinne lääkeaineen letkulla työntämisestä inhotti suunnattomasti. (Mikä saattaisi jonkun mielestä olla hieman naurettava pelko tyypillä, jonka koko selkä on tatuoinnin peitossa.:D) Tästä olinkin maininnut kätilölle etukäteen, ja pyytänyt, että laittavat tarvittavat aineet, mutta minä en halua niistä sen enempää kuulla tai välineitä itse nähdä.

Rv 36
Aivan viimeisillään raskaana ollessani kuulin vatsasta silloin tällöin pieniä poksahduksia ja odottajan ylimmän ystävän (Googlen, kuten äidit tietävät;) kanssa olin yrittänyt selvittää, olivatko muut kokeneet vastaavia ja mistä tämä johtuu. Joitakin melkoisen epätieteellisen oloisia vastauksia luettuani annoin asian olla ja ajattelin, että kylläpä sen sitten huomaa, kun kunnolla poksahtaa ja niin toden totta kävi. Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen heräsin aamuyöllä viiden aikoja siihen, kun tunsin ja mielestäni myös kuulin mahani todella poksahtavan ja arvasin, että lapsivesi seuraisi pian perässä. Olin jälleen saanut nukuttua vain jokusen tunnin, mutta nousin ylös yllättävän virkeänä ja sanoin miehelle, että tämä voi jäädä vielä halutessaan nukkumaan.

Kuten meitä oli kehotettu, soitin Kysiin ilmoittaakseni tilanteesta ja kuullakseni toimintaohjeet. Koska kaikki oli hyvin, saimme jäädä vielä kotiin. Sairaalaan oli aika siirtyä, kun oma olo kävisi sietämättömäksi tai viimeistään iltapäivällä kolmen aikoja. Koska minulla oli vielä sairaalakassi osittain pakkaamatta ja halusin käydä suihkussa ennen lähtöä, aloin samantien touhuamaan. Mies halusi herätä avuksi ja laitteli minulle myös aamupalan, jota söin samalla kun kuivatin hiuksiani. Muistan supistusten tehneen jonkin verran kipeää jo suihkussa ollessani, sillä jouduin välillä pysähtymään heijailemaan itseäni eestaas samalla hyräillen, jotta olo helpottuisi.

Aamun tunnit sujahtivat aika nopeaan ja jossain vaiheessa kivut kävivät melko koviksi. Halusin mennä pitkäkseni sohvalle ja pyysin saada särkylääkettä. Ennen puolta päivää supistukset todella voimistuivat ja juuri kun aloimme tehdä lähtöä sairaalaan, minua alkoi oksettaa. Taisin oksentaa sankoon sohvan reunalta parikin kertaa, ennen kuin tosiaan pääsimme ovesta ulos ja pakkauduimme autoon. Kysiin saavuimme yhdentoista aikoihin.

Pääsimme melko nopeasti synnytyssaliin, vaikka sairaalaan saavuttuamme meille kerrottiin kaikkien salien olevan juuri varattuina. (Samana päivänä Alvan kanssa syntyi Kysissä 10 vauvaa.) Jo tuossa vaiheessa supistukset tekivät tosi kipeää, enkä jaksanut enää jaloitella vessakäyntiä enempää. Kivunlievityksenä sain alkuun ilokaasua ja hieman myöhemmin jännittämäni epiduraalin, jonka laittamista en onneksi niissä kivuissa enää paljoa huomannutkaan. Kahden maissa tunnistin itse tarpeen ponnistaa ja kätilö antoi luvan.

Aluksi kaikki sujui hyvin (epiduraalipuudutuksen toispuoleiseksi jääneestä vaikutuksesta huolimatta), mutta yhtäkkiä supistukset alkoivat heiketä ja samalla vauvan sydänäänet laskea. Tämän jälkeen alkoikin tapahtua vauhdilla. Yhtäkkiä huoneessa oli minun ja mieheni lisäksi viisi henkilöä ja synnytys tuli viedä loppuun imukupilla avustaen. Tämän vuoksi jouduttiin myös suorittamaan eipisiotomia. Synnyttäjän näkökulmasta toimenpide ei muuten ollut kovin kummoinen, mutta valitettavasti kohdallani kävi huono tuuri ja leikkaushaava aiheutti minulle verenhukan. Menetin synnytyksen aikana melkein kaksi litraa verta ja tämän vuoksi muistikuvani loppusynnytyksestä ovat hieman hatarat. Jossain vaiheessa meinasin menettää tajunnan ja joku hoitajista huutelikin minulle, että pysypä hereillä nyt. Mieskin sai oman tehtävän, kun hän sai huolehdittavakseen lisähapen antamisen minulle.

Kaikista kommervenkeistä huolimatta meille syntyi ihana, terve tyttövauva klo 17:40 ja sain vauvan heti synnyttyään hetkeksi rinnalleni. Pian hänet kuitenkin siirrettiin isin syliin ihokontaktiin, sillä edessä oli vielä jälkeisten synnytys ja minun ompelemiseni. Täysin ongelmitta ei myöskään loppu sujunut ja supistuksia lisäävän lääkkeen annosta jouduttiin kasvattamaan. Lopulta istukka jouduttiin kiskomaan ulos aika voimalla ja muistan hämärästi tämän vaiheen olleen synnytystäkin kivuliaampi, vaikka olin puoliksi taju poissa. Jälkeen päin olen monesti sanonut, että onneksi olin itse synnyttäjän roolissa, koska miehen kertoman perusteella en ehkä olisi pystynyt synnytystä sivusta seuraamaan. En siis itse todellakaan halua nähdä piikkejä, verta, veitsiä, neuloja tai mitään muutakaan, joten ihan hyvä, että roolit ovat näin päin.

Vastasyntyneenä
Illalla kymmenen aikoihin pääsimme lopulta pois synnytyssalista ja vaikkei kokemus ihan kaikista helpoin ollutkaan, oli lapsen syntymä silti jotain niin käsittämätöntä, ettei minulle jäänyt huonoja muistoja tai pelkoja. Heikon kuntoni vuoksi minut kärrättiin osastolle sängyssä vauva kainalooni kapaloituna ja mies vieressä kävellen. Koska osastolla oli tuona päivänä monta muutakin vastasyntynyttä, emme toiveestamme huolimatta saaneet perhehuonetta. Tuntuikin aika kurjalta, kun mies joutui lähtemään kotiin ja vauva vietiin yöksi hoitajien hoidettavaksi. Olin samassa huoneessa yhden aiemmin päivällä synnyttäneen äidin ja hänen vauvansa kanssa ja vaikka olin samalla tosi iloinen heidän onnestaan, olin surullinen, etten itse voinut hoitaa omaa vauvaani.

Ekana yönä minulle tiputettiin lisäverta ja käsissäni oli monta eri tipan paikkaa. En kyennyt käymään edes vessassa ja tajusin ensi kertaa elämässäni, miltä tuntuu, kun on täysin toisten autettavana. Onneksi hoito oli erinomaista ja kaikki kätilöt ja hoitajat olivat ihania. Hyvästä hoidosta huolimatta toinen sairaalayöni meni kokonaan valvoen ja itkien ja seuraavana päivänä mieheni pyysi, voisimmeko nyt saada perhehuoneen ja onneksi toiveemme pystyttiin toteuttamaan. Samana päivänä selvisi myös, miksi olin särkylääkkeistä huolimatta niin hemmetin kipeä. En päässyt selkäkivun vuoksi edelleenkään itse sängystä ylös ja lopulta osasin alaselän sijaan paikantaa kivun häntäluuhun. Lääkäri kävi tutkimassa minua ja totesi, että todennäköisesti häntäluuni oli murtunut synnytyksessä. Murtumasta parantuminen olikin ylivoimaisesti pahinta toipumisprosessissa ja kipua jatkui viikkokausia senkin jälkeen, kun olin muuten jo täysin toipunut. Kovalla alustalla istuessani häntäluuta juilii edelleen kolme kuukautta synnytyksen jälkeen.

Kahden päivän iässä
Kun saimme perhehuoneen, pystyi vauva olemaan koko ajan meidän hoidettavanamme ja liikutun edelleen kyyneliin, kun muistelen, kuinka ihanasti mies Alvaa hoiti. Itse olin edelleen heikko, todella kipeä ja huono liikkumaan, enkä oikein uskaltanut tai jaksanutkaan nostella vauvaa. Niinpä mieheni oli aluksi huomattavasti näppärämpi vauvan käsittelijä kuin minä. Viidentenä päivänä pääsimme lopulta kotiin, vaikka lääkäri kävi alhaisen hemoglobiinini vuoksi vielä ehdottamassa lisäveren tiputusta. Oloni oli edelleen heikko, sillä arvot olivat nousseet alimmasta 70:stä vain noin 80:een, mutten silti halunnut enää jäädä sairaalaan.

Vaikka toipumiseni lähti hyvin käyntiin kotiin päästyämme, oli miehellä pitkän aikaa itseäni suurempi rooli vauvanhoidossa. Mies muun muassa hoiti aluksi kaikki yösyötöt pullosta sekä vaipanvaihdot, koska en edelleenkään päässyt kunnolla yksin ylös sängystä. Pikkuhiljaa hoitovuoroja pystyttiin kuitenkin alkaa jakamaan ja kun mies palasi töihin, olin onneksi jo niin toipunut, että sain hoidettua vauvan öisin kokonaan itse. Kuitenkin viikonloppuisin mies antaa minun nukkua ja ottaa edelleen yöherätyksen itselleen ja se on minusta todella ihanaa.

3vko 6pv
Kolmessa kuukaudessa Alva-vauva on kasvanut lähes 6kg painoiseksi ja melkein 60cm pitkäksi pikkupötkyläksi, joka jokeltelee iloisesti, hymyilee ja virnistelee ja välillä huutaa niin, että kaikkien korviin koskee. Päiviin on alkanut muotoutua jo jonkinlaista rytmiä, tai ainakin illat ja yöt sujuvat jo suht samalla kaavalla. Neiti alkoi jo varhain tuijottaa tiukasti silmiin ja seurustella. Vuorovaikutustaitojen sanottiinkin olevan yhden kuukauden iässä 2-3kk tasolla. Se on välillä aiheuttanut känötystä, kun myttynen on jatkuvasti vailla huomiota ja viihdyttäjää. Nyt neiti onneksi kuitenkin viihtyy jo itsekin sitterissä tai leikkimatolla joko omia käsiään tai leluja ihmetellen. Koirien touhujakin on jo osattu pari kertaa pysähtyä katselemaan. Hauskin on kuitenkin oma naama peilissä, sille pitää aina hymyillä leveästi.

Iskän kanssa kylpeminen on ihanaa, mutta parasta on olla auton kyydissä, sillä kaikki maailman harmit ja itkut unohtuvat 20 metrin ajamisen jälkeen. Tosin jos ei uni ole tullut ekassa risteyksessä, pitää siitä yleensä muistuttaa pienellä käninällä. Imetys, joka kohdallame on osittaista, on alkanut alun vaikeuksien ja monien sekä Alvan että äidin itkujen jälkeen sujua vähän paremmin. Ekoista rokotuksistakin on selvitty kunnialla ilman kummempia oireita. Kaiken kaikkiaan aivan loistotyyppi ja mielestämme melko helppokin tapaus pikkuneitimme on, emmekä voi kuin joka päivä ihmetellä, kuinka joku voi olla niin ihana ja niin rakas. Ja kuinka vanhemmuus voi olla niin suuri onni. Vaikka elämään vauvan kanssa on mahtunut paljon jännitystä, pelkoa, kipua, riittämättömyyden ja avuttomuudenkin tunnetta, on takana silti elämäni ihmeellisimmät, onnellisimmat ja rakkaudentäyteisimmät kolme kuukautta!

Tasan 3kk Ninja-koiraa ihmetellessä

Vauvan lintumobile

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
Erinäisten epäonnisten soodataikinasekoilujen jälkeen jouduin valitsemaan uuden materiaalin, josta valmistaisin vauvallemme mobilen sängyn yläpuolelle. Koska materiaalien työstövälineet kotosalla ovat rajalliset, päädyin paperiin. Lisäksi tarvitsin ompelulankaa, paksua rautalankaa, maalia, palan teippiä ja korurasian pohjalla irrallaan lojuneita helmiä.


Koska en keksinyt, mistä saisin hankittua sopivan kokoisen, nätin puisen tai metallisen kehän, pyysin miestä leikkaamaan sellaisen varastossa lojuneesta paksusta rautalangasta. Rinkulan päät kiinnitettiin yhteen pikkupätkällä folioteippiä ja koko komeus spreijattiin valkoiseksi.

Kartongista leikatut linnut saivat muotonsa piparkakkumuotista ja siivet taittelin silkkipaperista joulun alla askartelemieni silkkipaperiviuhkojen ohjeella. Koska kotona oli vain valkoista kartonkia ja halusin osan linnuista värillisinä, maalasin muutaman kartonginpalan kalustemaalilla ennen kuin leikkasin niistä lintuja. (Vaikka kalustemaali ja korttipaperi kuullostaa epäilyttävältä yhdistelmältä, maalin alla kippuralle vetäytyvä paperi palasi kuivuttuaan hienosti muotoonsa.)

Koska paperiset linnut ovat niin kevyitä, pystyi ne kiinnittämään kehään ohuella ompelulangalla. Ennen kiinnittämistä kiepautin kunkin linnun lankaan koristeeksi kolme helmeä. Lintujen lukumäärä tai väritys ei ole aivan sattumanvarainen, sillä mobilesta löytyvät äiti- ja isilintu, pieni Alva-tyttömme sekä kolme koiralasta.



Mobilea on nyt ehditty testaamaan kuukauden päivät, ja Alvan mielestä sen heilumista on oikein hauska tuijotella. Siinäpä se saakin roikkua sängyn yllä kunnes neitinöttönen osaa nousta seisomaan. Siinä vaiheessa on aika nostaa mobile pois pienten käsien ulottuvilta.

♥ Alva ♥

tiistai 7. maaliskuuta 2017
Reilu viikko sitten juhlimme pikkumytykkämme ristiäisiä. Kasteen mukana tyttäremme sai kolme etunimeä, joista ensimmäinen, Alva, on kutsumanimi. Tämän nimen olimme paljastaneet jo syntymän jälkeen, kun totesimme, että Alvalta tämä typy tosiaan näyttää. Kaksi muuta nimeä ovat muunnokset minun äitini sekä mieheni äidin toisista nimistä. 



Juhlapäivää vietettiin kotonamme aurinkoisena päivänä. Oli ihanaa saada läheiset koolle. Pikkuneitikin oli oikein mainio juhlija. Juhlissa ja monta kertaa niiden jälkeen olen miettinyt, että onnekas on meidän myttynen, kun on niin paljon rakastavia ja huolehtivia ihmisiä ympärillä.


Alva sai neljä kummia. Sylikummi on paras ystäväni, jonka kanssa päätimme jo pikkutyttöinä, että aikuisina olemme toistemme lasten kummeja. Minä sain kummin kunniatehtävän muutama vuosi sitten ja nyt oli ystäväni vuoro.

Kastetoimitusta rytmittivät kolme lauluesitystä, jotka saivat itse kunkin kyynelkanavat aukeamaan. Valitsimme kappaleiksi Anna Puun (san. Mariska) Mestaripiirroksen sekä lastenlaulu Ihme ja Kumman. Yhteislauluna oli kastevirsi 808. Vaikka olin etukäteen yrittänyt kuunnella kappaleita useampaan kertaan hillitäkseni liikutustani juhlapäivänä, ei minun tarvinnut kuulla kuin alkusävelet toimituksen aloittavasta Mestaripiirroksesta ja koko kasteen kestävä nyyhkytys oli taattu. Ystäväni lauloi käsittämättömän kauniisti.






Teimme juhliin pieniä kortteja, joiden toisella puolella oli yhteislaulun sanat ja toisella puolella tilaa kirjoittaa tervehdys juhlittavalle. Jokainen juhlavieras sai oman kortin. Tilaa oli varattu muun muassa Alvan lempinimelle, arvaukselle ensimmäisestä sanasta sekä lempiharrastuksesta ja toivotukset tulevaisuudelle. Oli aika hauskaa lukea kaikki kortit juhlien jälkeen. Aiomme säilyttää ne ja antaa Alvalle vasta vuosien päästä.






Juhlan loppupuolella jouduin taas keräilemään itseäni, kun katsoimme porukalla lahjoja ja luimme kaikki kortit läpi. Niin ihania muistamisia ja kauniita sanoja pienelle tyttärellemme ja meille vanhemmille. Päivästä jäi todella onnellinen olo.


Kaikki kuvat, Kimmo Härkönen

Mitä ihmettä - puolivälissä jo!

perjantai 3. maaliskuuta 2017
Otin eilen käyttööni yhdennettoista hammasmuotit. Ajatella, että oikomishoitoa on takana jo parikymmentä viikkoa, eli puolivälissä huidellaan!


Joulukuussa oli tärkeä klinikkakäynti, sillä silloin hampaideni pintaan lisättiin hoidon kannalta suuria, mutta fyysisesti pieniä nappuloita - kiinnikkeitä - jotka tehostavat oikomista. Kiinnikkeitä tuli sekä ylä- että alahampaisiin kulmahampaiden ympäristöön yhteensä 10 kpl. Kiinnikkeet ikäänkuin valettiin hampaiden pintaan muotin avulla, joten niiden asentaminen oli ainakin potilaan näkökulmasta helppo juttu.

Muotit suussa kiinnikkeitä ei tunne lainkaan, ja ajan kanssa niihin on tottunut muutenkin. Muutamia päiviä laiton jälkeen ne tosin tuntuivat hieman häiritseviltä syödessä, ne kun hankasivat huulien sisäpintaan. Suu kuitenkin tottui pikkunappuloihin nopeasti, eivätkä ne ole sen koommin olleet häiriöksi. Ruokailun jälkeen tosin tarkistan aina (tai pyydän jotakuta katsomaan), ettei niihin vain ole jäänyt ruokaa kiinni. :D

Jouluna synnytyksen aikaan muottien käyttö oli viikon parin ajan hieman hajanaista ja jälkeenpäin jännitin, aiheuttaisiko tuo viivästystä oikomishoitoon. En nimittäin ollut uskaltanut vaihtaa seuraavaan muottiin suunnitellussa aikataulussa. Tammikuussa kontrollikäynnillä hammaslääkärin luona pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi. Hampaani olivat mukautuneet hienosti ja pystyimme lyhentämään yhden muotin käyttöaikaa hyppäämällä seuraavaan muottiin tavanomaista nopeammin. Näin saimme kirittyä kiinni synnytyksen aikaan tulleen viiveen muottien vaihdossa.

Kerroin muuten syksyllä ikenieni vuotavan yhden hampaan kohdalta verta aina muotinvaihdon yhteydessä. Syyksi epäiltiin tuolloin raskautta ja totta se oli, sillä ikenien ärsytys katosi samantien synnytyksen jälkeen, eikä ole sittemmin vaivannut kertaakaan.

Tammikuun käynnin yhteyteen minulle oli varattu aika myös elämäni ensimmäiseen hammaskivenpoistoon. Se oli vähän jännittävää, koska tarinat kyseisestä operaatiosta ovat harvemmin olleet kovin mieltä ylentäviä. Oikeastaan eivät koskaan. Olin varautunut kamalaan vihlontaan, ienten repimiseen ja korvia riipivään nirskutukseen, kun hammashoitaja hankaa hampaiden pintoja instrumentteja rystyset valkoisina puristaen. No eihän toimenpide ollut lainkaan tuollainen.
Puhdistus tapahtui ultraäänen ja veden avulla ja vain lopuksi hampaat käytiin hienosäädön vuoksi läpi käsin. Oma hammaskivitilanteeni ei onneksi ollut mitenkään vaikea, ja vaikka olisi ollutkin, tuskin operaatio olisi silti tuntunut kovinkaan pahalta. Muutamaa hammasta vihloi jonkin verran ja joissakin kohdin ien tuntui herkemmältä, mutta mitään traumoja ei selvästikään jäänyt, kun en mitään kamaluuksia muista.

Matkaa suoriin hampaisiin on vielä, mutta näin puolivälissäkin muutoksen tuntee itse jo todella selvästi. Laittaessani hampaat yhteen huomaan, kuinka ylä- ja alakaari alkavat hiljalleen istua vastakkain. Tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Myös erityisesti etualahampaiden kaari tuntuu tasoittuneen kielellä kokeillessa, kun hampaat ovat matkanneet jo paljon lähemmäksi lopullista tavoitetta. Muotteihin olen tottunut jo aikapäiviä sitten, eikä niitä enää pyri piilottamaan puhuessa tai nauraessa. Mikäli hampaitani peittelen, johtuu se vain ikiaikaisesta alitajuisesta pyrkimyksestäni pitää hävetyt vinot hampaat piilossa. Voihan olla, että menee tovi hoidon päättyessäkin, että vanhat tavat unohtuvat ja vapaudun hymyilemään aidosti. Tosin mieheni sisko totesi jo joulukuussa, että taitaa oikomishoito toimia, koska nauroin kuulemma jo tuolloin paljon aiempaa rohkeammin hampaat näkyen.

On muuten täysin totta, että Invisalign-hoito on hyvin huomaamaton. Tähän saakka kukaan ei ole huomannut (tai ainakaan erityisemmin yrittänyt tuijottaa) muotteja suussani. Nekin ihmiset, jotka hoidosta tietävät, ovat usein kysyneet, onko minulla muotit suussani ja pyytäneet näyttämään niitä lähempää. Edes kiinnikkeet eivät ole kummemmin herättäneet huomiota, vaikka ovat niin näkyvällä paikalla ja toki erottuvat, kun lähempää katsoo.


Yhteistyössä Esteettisen Hammashoidon Klinikan kanssa.

Pieni suuri juhla

perjantai 24. helmikuuta 2017
Tämä päivä menee juhlavalmistelujen merkeissä ja huominen juhliessa, kun vietämme pikkutyttömme ristiäisiä. Juhlat pidämme kotona parinkymmenen hengen voimin. Juhlien järkkäämistä koristeiden ja kattauksen puolesta helpottaa kummasti, kun kaupungista löytyy Confetti-kauppa ja iso osa (tarjoilu)astioista löytyy omasta takaa häidemme jäljiltä.

Vaikka kantoliina on osoittautunut näppäräksi keksinnöksi vauvan kanssa, on mukavaa, että mummi on luvannut tulla tänään pikkuneidin seuraksi. Nousee äidin siivoustehokkuus kummasti, kun ei ole tekosyytä pysähtyä joka välissä seurustelemaan pikkumurun kanssa. :P




Äiti

torstai 23. helmikuuta 2017
rv 36 / vauva 3vko 6pv
23.12.2016 tapahtui jotain niin käsittämättömän upeaa ja koko loppuelämäni mullistavaa, että vieläkin on välillä vaikeaa uskoa tätä todeksi. Minusta tuli ÄITI. Reilut pari vuotta kestänyt odotuksemme palkittiin uskomattoman suloisella, terveellä tyttövauvalla. Kokoa pienellä lahjalla oli syntyessään 3900g ja 50cm.

Nyt tasan kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen on outoa ajatella elämää ennen vauvaa, koska tuntuu, että hän olisi ollut meillä aina. Myös raskausaika tuntuu hämmentävän kaukaiselta, vaikka vasta tovi sitten valittelin valtavalta tuntuneen vatsan aiheuttamia kipuja. Myös muutamiakin kommervenkkejä sisältäneen synnytyksen muistot ovat jo kultautuneet ja vielä jokunen viikko sitten iäisyydeltä tuntunut toipumisaika alkaa unohtua.

yhden päivän iässä
3vko  6pv
Jos oikein pysähdyn ajattelemaan, millaisen matkan olemme kulkeneet yhdessä mieheni kanssa ja minne saakka nyt päässeet, liikutun kyyneliin...vaikka nythän se huikein reissu vasta alkaa. <3