Today's today

Image Slider

Kolmenkympin kriisi

lauantai 2. joulukuuta 2017
Istuskelin jokunen viikko takaperin yksin olohuoneessa vähän puolen yön jälkeen. Olin laittanut lapsen nukkumaan kolmisen tuntia aiemmin ja toivotellut tekstiviestein hyvät yöt kertausharjoituksessa koko viikon teltassa nukkuvalle miehelle. Olin tehnyt sinäkin päivänä turhan paljon töitä tietokoneella ja avasin pitkästä aikaa Netflixin katsoakseni monta kertaa kesken jääneen elokuvan loppuun. Söin iltapalaksi itsetehtyä pizzaa, jota olin syönyt jo kahtena iltana peräkkäin, ja nautin omasta rauhasta. Leffan loputtua kuuntelin hetken syyssateen ropinaa ja puuskaisen tuulen huminaa. Otin läppärin syliini ja googlasin ”30 kriisi”.

Hävettää…ei, vaan hämmentää tunnustaa, että tunnistan itsessäni välillä pieniä, mutta aika selkeitä ikäkriisin merkkejä. Niistä surullisin taisi olla erään kolmenkympin kriisin paljastavan listauksen kohta 29: ”Googlaat sanan ikäkriisi”. Nauroin, mutta hieman vaivautuneesti, koska auts, osui ja upposi.

Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi? Mistä kriisi tietää hiipiä juuri pyöreiden synttäreiden kohdalla eikä vaikka 29-vuotisjuhlien krapula-aamuna? (No okei, ehkä viime vuonna noihin aikoihin oli muuta tekemistä ja miettimistä, eikä todellakaan krapulaa, kun jättimahani kanssa odottelin, koska pääsen synnyttämään.) Mutta silti, miksi juuri nyt? Jos ikä on vain numeroita, miksi ottaa henkisesti koville myöntää, ettei omissa mielikuvissaan kohta enää ole nuori ja notkea kaksikymppinen, vaan kovaa vauhtia kohti neljääkymppiä nitkuttava kalkkis? Ja mistä johtuu, että yhtäkkiä kolmekymmentä kaikuu korvissa enemmän eläkeikäiseltä kuin lauantaisauna sauvakävelylenkin päätteeksi? Oikeastihan pidän viisikymppisiäkin nuorina.

Kun silloin tällöin havahdun fiilistelemästä 10-15 vuoden takaista nuoruuttani, joudun todella pohtimaan, onko kyse ikäkriiseilevästä kaipuusta vai sittenkin kieroutuneesta kiitollisuuden tunteesta siitä, mihin tuo kaikki taakse jäänyt on minut elämässäni johdattanut. Varsinaisestihan minun ei tarvitse kriiseillä saavuttamatta jääneitä asioita, joita saatetaan vanhanaikaisesti olettaa ihmisten kolmenkympin synttäreihinsä mennessä haalineen. (Ai mitkä ympäristön luomat paineet?) Minulla on sattuman, ahkeran työn ja toteutuneiden toiveideni tuloksena mahtava perhe, kaunis talo, haluamani auto, pari hauskaa koiraa ja ammatti, jonka parissa olen saavuttanut monia haaveitani, mutta joka tarjoaa vielä runsaasti tilaa useille uusillekin unelmille. Minulla on ihania ystäviä, kivoja harrastuksia ja tulevaisuuden haaveita, joista olen innoissani. Olen siis erittäin onnellinen kaikista asioista, joista saan tällä hetkellä elämässäni nauttia. Mikä hiertää?

Muutama päivä vaille 20v.
Vaikka huomasin 25-vuotiaana alkavani vanheta, en tätä nykyä varsinaisesti koe paineita ulkonäöllisesti suuntaan tai toiseen. Pidän itsestäni, näen omat parhaat puoleni ja kehnommista en välitä, tai osaan ne tarvittaessa huonompina päivinä häivyttää. Silmien ympärille kertyneet rypytkin näkyvät vain nauraessa ja silloin harvemmin tuijottelen itseäni peilistä. Sitä paitsi uskon vahvasti, että useimmat ulkonäköahdistukset, joita minäkin itselleni silloin tällöin luon, ovat selätettävissä omalla asenteella tai tarvittaessa vaivannäöllä tehdä jotain asian eteen. Tarkemmin pohdittuani en usko lainkaan, että kriiseilylläni on mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Enemmän minua vaivaavat henkiset seikat.

Mietin joskus vuosikausia sitten, miltä aikuisuus tuntuu. Mistä tunnistaa, että hei, nyt olen aikuinen. Olen myös muutamaan otteeseen pohtinut asiaa puoliääneen miehen kuullen, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko minusta koskaan täysin aikuinen. Siis sellainen, joka on kokonaan kadottanut yhteyden lapsuuteen ja nuoruuteen, sellaiseen ilkikuriseen, uteliaaseen ja heittäytyvään tapaan tarkastella maailmaa. Vai onko sellaisia aikuisia oikeasti edes olemassa? Jos on, heillä on pakko olla todella  t y l s ä ä !

Ehkä pieni osa kriisiä liittyy introverttiin persoonaani, jota olen oppinut ajoittaisen itsetutkiskelun kautta ymmärtämään ja myös arvostamaan enemmän nyt aikuisiällä. Jostain pöhköstä syystä tyytyväisyyden rinnalla on kuitenkin välillä kulkenut epärealistinen käsitys, että aikuisuus itsessään muuttaisi ihmisen käyttäytymistä tai tapaa reagoida asioihin. Ehkä olen pettynyt, kun en iän lisääntymisen myötä olekaan yhtään parempi small talkaaja, enkä halua nousta lavalle puhetta pitämään, vaikka salaa nauttisinkin, jos saisin yleisön kuuntelemaan omia sanojani. Mutta ei, en edelleenkään halua olla huomion keskipisteenä, enkä äänessä kaikkien kuullen. Siitä hikoavat kädet, ääni värisee ja jalatkin tärisevät. Ymmärrän siis, ettei mitään uutta opi, jos ei näe vaivaa, harjoittele ja astu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta toisensa jälkeen.

Olen myös miettinyt, voiko ahdistukseni johtua siitä, että vuotemme tässä elämässä käyvät väistämättä vähemmäksi joka päivä ja kaikki kuolevat joskus. Muistanhan yhä lapsuuden suurimpana pelkonani iltaisin jo nukkumaan käytyäni sen kertakaikkisen pimeyden, joka hiipi mieleeni ja puristi ja kuristi koko kroppaa. Kamala kertakaikkinen mustuus valtasi koko kehon ja mietin vain, mitä sitten tapahtuu, kun tätä maailmaa eikä ketään enää ole olemassa. Tuo ahdistava tunne seurasi mukanani ja hiipi ajoittain ajatuksiini pitkälti päälle parikymppiseksi, mutta viime vuosina muotoutunut elämänkatsomukseni on opettanut minut siitä yli. Vaikka ego luonnollisesti ottaakin vallan arkiaskareiden äärellä, ja kuolema on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella ihmisen elämässä, on minulla kaikenkaikkiaan rauhallinen olo koko olemassaolon mahdollisuuksien suhteen. Sen käsitteleminen vain kaipaa aika ajoin pientä hienosäätöä perspektiiviin sekä oikean keskustelukumppanin ja lasillisen hyvää punaviiniä. Kaunista unta on ihmiselo, kertakaikkiaan…

Elämäni tärkeimpiä, intensiivisimpiä ja kasvattavimpia keskusteluja vuodesta 2011 tässä seurassa. <3
Voisiko siis olla, että minua painavatkin turhan korkealle asettamani tavoitteet tai liian suuret toiveet ennen maagista kolmenkympin ikää ja hajoilen nyt itselleni määräämien täyttymättömien velvollisuuksien alle? Onhan minulla montakin asiaa, joille olin tosissani (tai leikilläni) asettanut takarajaksi kolmekymmentä vuotta. Niistä nyt yhtenä esimerkkinä oman yritystoiminnan starttaaminen. Hah, aika pitkä matka edessä sen toiveen täyttymiseen… Mutta hei, miksi joillain asioilla edes tarvitsee olla tarkkaa aikataulua tai deadline? Ei se maitopurkinkaan parasta ennen -päivä nyt niiiiin tarkka ole. Ja ideathan vain paranevat kypsyessään. Ehkäpä sitä äitiyden myötä kehitettyä armollisuutta voisi laajentaa hyödynnettäväksi ihan kaikilla elämän osa-alueilla ja lopettaa syyllistyminen ihan kaikesta, mikä ei mennytkään juuri oman aikataulun tai suunnitelman mukaan. Elämää on vielä näiden ja monien tulevienkin synttäreiden jälkeen. Ja vaikka muisti huononee, jäsenet kangistuvat, eikä krapulakaan lähde enää pelkällä pizzapalalla, voihan ikääntymisestä löytää paljon hyviäkin puolia.

Mietitäänpä vaikka elämänkokemusta. Se vaan karttuu ilmaiseksi päivä päivältä ihan pyytämättä. Vielä ei välttämättä omalla kohdallani riitä kreditit sillä hirveästi leveillä, mutta joskus koittaa aika, kun olen vanha ja viisas ja minulta kannattaa kysyä neuvoakin. (Ellei huomioida, kuinka näkemykseni ja kokemukseni ovat ehkä silloisen maailman tilan ja sen ongelmien äärellä auttamattomasti vanhentuneita. Mutta siitähän minun ei tarvitse vanhana välittää…vastuu on kuulijalla.) Toinen huikea juttu on todelta tuntuva luulo siitä, että itse on yhä nuori vaan, eikä välttämättä edes huomaa, kuinka aika on ajanut itsensä yli. Tämä on siis iän mukanaan tuoma oire, kun kroppa vanhenee, mutta pääkoppa senkun nuorenee. Sitä vaan nauttii ja bailaa täysillä välittämättä, vaikka nuorempia ympärillä naurattaa. Tämän tilan alkanen saavuttaa ympäristön käyttäytymistä peilaten seuraavien kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana. (Ja nyt ilman minkäänmoista vinoilua haluan sanoa, että ihailen nuorekkaita keski-ikäisiä ja toivon itsekin lukeutuvani sitten vähän myöhemmin siihen joukkoon.)

Ehkä kuitenkin siistein ja eniten odottamani on hetki, kun oma lapseni alkaa ajatella, kuinka noloja hänen vanhempansa ovat. Koska olemmehan ihan kalkkiksia ja out, vitsit ei naurata yhtään, eikä tietenkään tajuta mistään mitään. Alva parka ei tiedäkään, kuinka äärimmilleen aion oman nolouteni vielä viedä ja nauttia siitä. Vanhemmuuden huippuhetkiä! (Tällä hetkellä toki olen vielä tosi cool ja ihan paras mutsi, mutta aika aikaansa kutakin.)

Coolein mutsi evö ja lapsi kans. <3

Ehkä myös hienoa vanhenemisessa on karttuva kyky oppia arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Ei se taidakaan olla ihan turhaa sanapörinää, kun ihminen usein ilmoittaa juuri nykyhetkessä elävänsä elämänsä parasta aikaa. Eikä se toki hullummalta kuulosta, jos vuosi vuoden perään voi todeta, että taas tippui yksi omena lisää onnellisuuden eväskoriin. Ja kyllähän kaiken kruunaisi, jos kori vielä joskus täyttyisi niin, että siitä riittäisi muillekin jakaa.

Itseasiassa taidankin tämän pitkällisen sanasekoilun päätteeksi tulla tulokseen, että tunnen itseni nyt elinvoimaisemmaksi ja näin ollen myös nuoremmaksi kuin muutamaan vuoteen. Minua eivät kalva saavuttamatta jääneet haaveet uran tai perheen suhteen, eivät pelot tulevaisuudesta, eivätkä edes raskauden tai muutenkaan sen suurempien fyysisten vaivojen aiheuttamat rasitukset paina juuri nyt kroppaani. Henkisesti olen vapaa paineista, eikä minulla ole tarvetta todistella kenellekään yhtään mitään. Päinvastoin voin nauttia elämästäni aidosti tällaisenaan ja olla todella onnellinen, mikäli suurin huolenaiheeni todella on, että ikäni alkaa kohta yhden numeron suuremmalla kuin viimeiset kymmenen vuotta.

Kriisi peruttu - mä oon (kohta) kolmekymppinen!

Sitä paitsi voin aina lohduttautua sillä, että isoveli on minua 4,5 vuotta vanhempi. Siis ihan aina.

Syksyn paras suolainen on gluteeniton kantarelli-Aura-piirakka

tiistai 31. lokakuuta 2017

Tämän syksyn suolainen lemppariherkku on ehdottomasti kantarelli-Aura-piirakka. Tästä herkusta käy kiittäminen ystäväni isää, joka toi meille syyskuussa yllätyksenä yli kilon verran kantarelleja. Toki oma osuutensa on myös hyvällä piirakkaohjeella, joka löytyi Annin uunissa -blogista. Alkuperäinen ohje ei ole gluteeniton, mutta jauhoja vaihtamalla helposti muunnettavissa.


Erityismaininta täytyy antaa hyvänmakuisesta pohjasta, jonka koostumus miellyttää kovasti. (Näin ei aina gluteenittomia leivonnaisia tehdessä ole.) Pohja ei ole yhtään liian kuiva tai kostea, pysyy hyvin kasassa ja näyttääkin hyvältä. Tällä ohjeella teen mielelläni jatkossakin gluteenittomia piirakoita. Vielä olisi pakkasessa kantarellejakin yhteen vuokalliseen, kaksi on jo tehty…


Ps. Käytin pohjaan Pirkan gluteenitonta jauhoseosta. Toimi tässä tosi hyvin.

Oikomishoidon loppusuora

sunnuntai 8. lokakuuta 2017
Nyt alkaa jo olla hieman malttamaton olo ja ehkä himpun verran jännittääkin. Vuoden päivät kestänyt hampaideni oikomishoito tulee päätökseensä parin viikon sisällä ja samaan syssyyn suoritetaan myös penskasta saakka toivomani hampaidenvalkaisu.

Ihanan ällöä ja samalla palkitsevaa katsoa vuoden aikana kertynyttä oikomismuottikasaa. (Kyllä, olen säilyttänyt suurimman osan muoteista. Ja ei, en tiedä, miksi.) Muotteja vertailemalla näkee kuitenkin hyvin eron alkutilanteen ja oiotun hammasrivistön välillä. Ehkä jossain vaiheessa raaskin silti luopua muoteista. :D

Kun oikomishoito aloitettiin, minulle suunniteltiin 40 viikon hoito-ohjelma. Tämä tarkoitti 20 oikomismuottiparia. Kun kaikki muotit oli kesällä käytetty ja hoidon suunnitellut hammaslääkäri Hannu Vesanen tarkasti hampaitani, todettiin kuitenkin, että pientä säätöä kaivataan edelleen, jotta lopputulos on paras mahdollinen. Lähinnä ongelmaksi osoittautuivat muutamat ylähampaat, jotka vaativat siirtämisen lisäksi myös kiertämistä.

Jotta minulle pystyttiin valmistamaan kesällä lisää oikomismuotteja, piti hampaiden senhetkisestä tilanteesta saada 3D-kuvaa. Tämä hoidettiin klinikalla 3D-skannerilla. Samalla käynnillä hampaiden pinnalta poistettiin edellisten muottien vaatimat pienet kiinnikkeet. Uusia muotteja odotellessani käytin pari ekstraviikkoa edellisen setin viimeistä muottia ja kun hampaat olivat pitkästä aikaa kiinnikkeettömät, aloin jo silloin tällöin ilman muotteja ollessani harjoitella tulevaa pepsodenthymyäni.

Riina esitteli skannaamansa 3D-kuvan hampaistani.

Viimeistelyyn vaadittavat loput 10 muottia saapuivat heinäkuussa ja ne määrättiin vaihdettavaksi viikon välein (mikäli vaihtoväli ei aiheuta kipua tai liiallista vääntöä). Puolet lyhyempi vaihtoväli tuntui hyvältä fyysisesti ja myös henkisesti, kun edistyminen tapahtui ns. aiempaa nopeammin. Nyt suussa ovatkin viimeiset muotit ja ensi viikolle on varattuna seuraava klinikkakäynti. Tuolloin hammaslääkäri tsekkaa tilanteen ja saan myös ohjeet valkaisua varten. Sen verran tiedän valkaisusta jo ennakkoon, että valittu menetelmä on nimeltään kombinaatiovalkaisu. Tämä tarkoittaa sitä, että hoito sisältää ensin kotona suoritettavia toimenpiteitä ja sen jälkeen klinikalla tehtävän valkaisuoperaation.

Pieni jännitys aiheutuu valkaisuun liittyen hampaiden mahdollisesta vihlonnasta. Minulla kun on muutama aika herkkä hammas, mikä johtuu kiillevaurioista. Kyselin asiasta kuitenkin jo vähän ennakkoon ja sain kuulla, että särkylääke ennen ja jälkeen operaation auttaa, eikä valkaisuun käytettäviä aineita laiteta niihin kohtiin hampaita, jotka ovat vuosien saatossa vaurioituneet. Itseasiassa nämä kohdat suojataan muilla ainein operaation ajaksi. Silti mahdolliseen vihlontaan on varauduttava ja se myös itse kärsittävä. Tiedättehän, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön…ja että kauneuden eteen on kärsittävä...ja että kerran se vaan kirpasee…ja mitä näitä nyt on...iik!

Yhteistyössä Esteettisen Hammashoidon Klinikan kanssa.

TBT: Raskauskuvaus

torstai 24. elokuuta 2017
Kesä mennä sujahti ja eilen tuli jo kahdeksan kuukautta täyteen elämää pikkumytykän kanssa. Tuntuukin, että raskaudesta on aikaa ikuisuus ja kaukaiselta tuntuu jo sekin aika, kun mytyn kanssa piti monta kertaa yössä nousta syömään ja vaippaa vaihtamaan. Tänään katselin pitkästä aikaa omia raskauskuviani, joita varten virittelimme miehen kanssa studion omaan makkariimme. Tuolloin viikkoja oli kasassa 36 ja olo alkoi jo olla melko muhkea.


Muistan hämärästi, kuinka tukala olo alkoi hiipiä. Kroppa ei tuntunut yhtään omalta ja kipuja oli siellä täällä. Selällään oleminen teki kipeää, eikä olo fyysisesti oikeasti ollut yhtään niin seesteinen kuin kuvissa näyttää. Mutta silti pelkästään rakkaudella näitä kuvia katselen ja olihan odottaminen kuitenkin omalla tavallaan ihanaa - ja tietysti jännittävää. Meillä ei vielä ollut hajuakaan, millaista elämä lapsen kanssa tulisi olemaan.



Olen iloinen, että järjestimme tuolloin aikaa kuvien ottamiseen, vaikka tuottikin tuskaa päättää, minkä tyylisiä kuvia haluaisin. Siksi napsimme monia eri tyylisiä kuvia ja nyt niitä on useampi kymmenen kappaletta. :D Mutta ihan hyvä niin. Tykkään siitä, että kussakin kuvassa on omanlaisensa tunnelma. Ne saavat minut muistelemaan eri asioita raskaudessa. On vaan jotenkin outoa ajatella näin jälkikäteen, että oma kroppa oli alle vuosi sitten tuon näköinen ja on oikeasti kasvattanut sisällään ihanan pienen ihmisen!


Nyt Alva on tosiaan jo kahdeksan kuukautta vanha. Olemme kokeneet vauva-arjen Alvan kanssa aika helpoksi. Vaikka ensialkuun pikkurinsessa vaikutti hieman vaativalta ja käninäherkältä, on sen jälkeen jatkuvasti todettu neidin olevan todella helppo vauva. Alva on tyytyväinen, enimmäkseen iloinen pikkujekkuilija, ja vaikka temperamenttia on ja räjähdyksiä tulee, ne menevät nopeasti ohi. Olemme olleet onnekkaita ja pysyneet paria pikku nuhaa lukuunottamatta terveinä ja vaikka jouduin imetyshaasteiden kanssa kamppailemaan ja suremaan välillä kovastikin, on syömishommat menneet kuitenkin kaikenkaikkiaan tosi hyvin. Nykyäänkin ruoka maistuu hienosti ja Alva maistelee innokkaasti uusia makuja ja koostumuksia. Vatsakin tuntuu olevan tyytyväinen uusista ruoista.

Meidän vanhempien jaksamista ajatellen olemme onnekkaita kuuluessamme siihen ilmeisen harvinaiseen ryhmään, joiden perheessä nukutaan kokonaisia öitä vauva-arjen keskellä. Tämä luksus alkoi lyhyen uniongelmia sisältävän pätkän jälkeen, kun Alva oli reilun 5kk ikäinen ja toistaiseksi tila on pysynyt. Olen siitä hyvin iloinen. Tästä kuuluu iso kiitos meidän huipulle neuvolantädille, jonka antamilla vinkeillä äidin nukkumattomuus vaihtui muutamassa yössä kokonaisiksi yöuniksi.

Uusia taitoja karttuu joka päivä ja viimeisen kuukauden aikana vauvan kehitys on ollut niin huimaa, että ihmettelemme asiaa ääneen monta kertaa päivässä. Yhtäkkiä paikoillaan makoileva ja istuskeleva vauva alkoikin ryömiä, viikko siitä kontata ja pian nöttönen nousi jo seisomaan tukea vasten. Nyt on koko ajan kova hinku kävellä tuettuna ja muutamia kertoja neiti on muka lähtenyt itse kävelemään irroittaen otteensa esim. pöydänreunasta. Siitä tietysti seuraa pyllähdys tai vaihtelevan hallittu kaatuminen johonkin muuhun suuntaan. Tarkkana saa äiti ja isi olla koko ajan. Yksi söpöimmistä uusista jutuista on etusormella osoitteleminen, ja näppäräksi se oma sormi on osoittautunutkin, sillä kun voi painella itse äänikirjan nappeja tai poimia pöydältä ruoanmuruja suuhun.



Aura-vadelmaviettelys

tiistai 22. elokuuta 2017

On se hyvä, että omalla pihalla kasvaa sellaisia terveellisiä juttuja kuten vadelmia. Niistähän saattaa inspiroitua kokeilemaan jotain uutta kevyttä syötävää! (Niinpä niin.) Jostain kumman syystä netistä vinkkejä etsiessäni harhauduin taas jälkiruokaosastolle ja herkullisia ideoita tuli vastaan montakin. Mutta jos ohje yhdistää tuoreita oman pihan vadelmia ikisuosikkiini Aura-juustoon, en voi jättää kokeilematta!

Valion sivulta bongasin Aura-vadelmaviettelyksen ohjeen, joka sekoittaa kaikkea hyvää: vattuja, vispikermaa, hapankorppuja ja Auraa! Ja minä ainakin tykästyin ohjeeseen. Samalla tuli myös muutama uusi idea Aura-juuston käyttöön. Yleensä en malta siitä kovin erikoisia valmistaa, koska se on niin hyvää sellaisenaan, mutta vispikermaan ja rahkaan yhdistäminen sai pohtimaan, kuinka hyviä levitteitä, kastikkeita, dippejä ym. juustosta voisi kokeilla kikkailla. Ja seuraksi sopii niin suolaiset hyvät kuin oman pihan vadelmatkin. Nam!


Harvemmin tulee käytettyä näitä miehen mummolta saatuja Iittalan Tapio-laseja. Nyt oli kuitenkin sen verran hyvät maut, että maljat pääsivät käyttöön. ;)

Siistiä sormiväritaiteilua

perjantai 4. elokuuta 2017

Näin kauan sitten Pinterestissä hauskan idean sotkuttomasta sormiväritaiteilusta vauvan/taaperon kanssa. Painoin idean tuolloin mieleeni, sillä minusta se oli kerrassaan nerokas. Tänään minulla oli Alvan kanssa oiva tilaisuus päästä testaamaan tekniikkaa ja kyllä siinä tosiaan on itua.

Aivan tarkkaan en muista, kuinka askartelu oli alkuperäisessä ohjeessa toteutettu, mutta koko jutun juju oli tuorekelmu. En viitsinyt laiskuuttani lähteä metsästämään ohjetta, joten teimme siitä oman versiomme.

Tarvikkeina olivat:
- A6-postikortit 2kpl
- erivärisiä sormivärejä (myrkyttömiä, vaikkei lapsi niihin koskekaan)
- maalarinteippi
- piirustuspaperi
- tuorekelmu



Tarkoituksena oli toteuttaa kaksi A6-postikorttia, joten ihan aluksi teippasin kortit piirustuspaperille. Seuraavaksi teippasin piirustuspaperin kortteineen pöytään. Korttien päälle nostelin teelusikalliset kolmea eriväristä sormiväriä. Lopuksi asettelin sopivan kokoisen kelmupalasen korttien ja värien päälle ja teippasin kelmun reunat kiinni piirustuspaperiin. Koko hommassa ideana on, että vauva/lapsi saa levitellä värejä käsillä, jaloilla tai tässä tapauksessa vaikka mahalla ja takapuolellaan kelmun läpi ilman, että väriä on tämän jälkeen niin lapsi kuin kämppäkin täynnä. (Oikeastihan eroa tuskin huomaisi harrastamamme sormiruokailun aiheuttamaan räjähdykseen, mutta on silti hauska kokeilla ja tietää, että sormiväreilläkin voi leikkiä siististi.:P)

Olin juuri ehtinyt asetella koko setin valmiiksi, kun iltapäivän Nukkumatti alkoi huudella Alvaa unille. Koko komeus jäikin odottamaan pöydälle neidin kauneusunien ajaksi. Mietin tuolloin, mahtavatko värit kuivaa, mutta itseasiassa lopulta kävi päinvastoin; värien kosteus kelmun alla toi kortteihinkin sen verran kosteutta, että kun nukkumisten ja taiteilujen jälkeen muutaman tunnin päästä irrotin maalarinteippejä, meinasi korteista lähteä pinta teipin mukana. Kortit olivat myös aika kuprulla maalailujen jälkeen, mutta kyllä ne kuivuessaan vähän siloittuvat.


Itse taiteilu oli Nöttösen mielestä hieman hämmentävää, eikä aluksi oikeastaan edes kiinnostanut. Olin vähän ihmeissäni tästä, koska yleensä Alva on tosi innostunut kikkailemaan käsillään niin ruokien kuin tavaroidenkin kanssa. Myös rummuttaminen ja pianon pimputtaminen ovat mieluista puuhaa. Mutta koska pöydän ääressä nököttäminen ei nyt kiinnostanut, nostin taiteilusetin lattialle. (Se kiinnittyi oikein hyvin samoilla teipeillä.) Lattialla Alva sai muiden leikkien ohessa taputella, ryömiä, tallustella ja kontata värien päällä ja vaikka huomio kiinnittyi välillä korttien sijaan milloin koiraan, milloin maissinaksuun, leluun tai äitiin, tuli todistetuksi, että kyllä kelmun läpi maalaaminen tosiaan on mahdollista, ja sotkutonta.




Lopputulos kuivaa edelleen pöydällä, sillä väriä oli aika reilunpuoleisesti. Toivottavasti isi yllättyy huomenna iloisesti meidän tyttöjen taideteoksista. Tällä kertaa kun ei edes sotkettu koko kotia. :P