Today's today

Image Slider

Yksi imetyskokemus

lauantai 7. huhtikuuta 2018
Kun lähipiiriin (perheemme mukaan lukien) on parin vuoden sisällä syntynyt yli 10 vauvaa, ei ole voinut välttyä puheenaiheelta nimeltä imetys. Tuo tavattoman luonnollinen asia, joka äitiyteen automaattisesti liitetään ja josta milloin missäkin mediassa kohistaan. Mutta mikä silti onnistuu yllättämään uudet äidit kerta toisensa jälkeen. Ihana kamala imetys, kuten sitä itse kuvailen.


Kun minulta kysyttiin neuvolassa ollessani raskaana, olenko ajatellut imettää, en jäänyt pohtimaan kysymystä sen kummemmin. Yhtä huoleton kuin mieleni,  oli myös vastaukseni: "No toki, jos se vaan onnistuu". Tuolloin mieleeni ei todellakaan tullut, ettei imetys ole niin yksinkertainen asia, kuin sen usein oletetaan olevan. Koska minulla ei ollut asiasta aiempaa kokemusta, ei mielipidettä, saati sitten intohimoja suuntaan taikka toiseen, en jaksanut nähdä vaivaa, että olisin selvittänyt asioita tai lukenut aiheesta paljoakaan etukäteen. "Tulee, mitä on tullakseen", ajattelin. Kun sitten hieman haastavan synnytyksen jälkeen vastasyntynyt Alva-vauvamme ryömi ihokontaktissa heti rinnalle ja alkoi hyvällä otteella imeä, uskoin, että tästä tulee ihan helppo juttu.

Ensihetket synnytyksen jälkeen olivat kuitenkin haastavia. Oman huonon kuntoni vuoksi en pystynyt nostelemaan vauvaa, enkä itsekään liikkumaan sängystä. Vessassakäyntikään ei onnistunut, vaan tarvitsin apua kaikkeen. Keho oli kokenut ison myllerryksen, jonkinlaisesta shokkitilastakin voi lienee puhua. Hoitajat ja mies auttoivat imetysyrityksissä nostamalla vauvaa rinnalle ja vaihtelemalla puolta, mutta vaikka Alva oli halukas syömään ja taitava otteessaan, ei maitoa tuntunut tulevan. En kuitenkaan huolestunut, vaan jatkoimme sinnikkäästi harjoittelemista, vaikka vauvalle jouduttiinkin tarjoamaan painonlaskun vuoksi joka aterialla myös korviketta. Myös Alvan sokereita mitattiin ja keltaisuutta tarkkailtiin. Minulle kuitenkin vakuutettiin, että pian maito nousisi ja imetys alkaisi sujumaan.


Viiden sairaalassa vietetyn päivän aikana olimme opetelleet rytmiin, jossa vauvaa syötetään vähintään kolmen tunnin välein. Aina ensin yritin imettää, mutta kun syöttöpunnitus antoi kerta toisensa jälkeen 0-tuloksen, lisämaito annettiin pullosta. Useampi kätilö kävi tarkistamassa imuotetta ja vaikka kaikki näytti päällisin puolin hyvältä, alkoi imetys tehdä niin kipeää, että lopulta en voinut kuin itkeä joka imetyskerralla. Taisi olla viimeinen sairaalapäivä, kun minulle tuotiin rintakumi, jonka avulla saatoimme jatkaa harjoittelua hieman pienemmän kivun kanssa. Olin tuohon mennessä kokeillut joitakin kertoja myös pumppaamista, vaikkakin tuloksetta. Ennen kotiinlähtöä kävin myös napakan, mutta helpottavan imetyskeskustelun yhden kätilön kanssa. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin totaalisesti hajonnut imetyksen aiheuttamaan kipuun ja epäonnistumisen tunteeseen, kun maitoa ei kuulunut, ei näkynyt, vaikka päiviä oli kulunut jo useita. Sen keskustelun aikana ymmärsin ja hyväksyin, että äiti on muutakin kuin maitokone, eikä rakkauttani tai onnistumistani äitiydessä mitata rintamaitomäärissä. Olin valmis lähtemään kotiin paremmilla mielin.

Kotona jatkoimme sitkeästi harjoittelua. Pari päivää kotiinpaluun jälkeen tunsin ensi kerran fyysisesti, että rinnoissa tapahtuu jotain. Kyse täytyi olla maidon nousemisesta. Minua rohkaissut kätilö oli arvioinut päivälleen oikein, koska tämä tulisi tapahtumaan. Olin iloinen tuosta tunteesta ja toivoin, että pikkuhiljaa imetyskipu helpottaisi ja vauveli viihtyisi paremmin rinnalla. Hommasin myös käsikäyttöisen rintapumpun, ja yritin imetyksen lisäksi saada maitoa tulemaan sen avulla. Loppujen lopuksi koko imetyksen aikainen pumppaamissaalis jäi vain joihinkin kymmeniin milleihin. Noh, kaikilla maito ei tule pumppaamalla. En jäänyt tätä siis märehtimään.

Isompi harmitus oli imetyksen aiheuttama kipu, jonka vuoksi itkin monet kerrat, kun yritimme imetystä ilman rintakumia. Se ei vaan kertakaikkisesti onnistunut, ja koska vauvakin oli jo tottunut kumiin, ei rinta meinannut kelvata ilman. Kumin kanssa imettäminen oli kuitenkin vaikeaa ja vaikka kokeilin eri mallisia ja kokoisia rintakumeja, ne eivät koskaan toimineet täydellisesti, tuntuneet tai pysyneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Hiljalleen imetys alkoi ärsyttää myös Alvaa, mihin saattoi olla montakin syytä. Todennäköisesti vaivalloinen maidontulo ärsytti, rintakumin käyttö ja siitä eroon opettelu (jota aktiivisesti teimme, vaikka sattui pirusti) hämmensi, oman vointini mahdollistamat imetysasennot eivät olleet vauvalle mieluisimpia, lisämaidon juominen tuttipullosta oli mukavampaa jne jne. Jatkoimme silti imetystä edelleen ja muutaman kerran se tuntui jopa sujuvan suht hyvin. Esimerkiksi suihkussa Alva rauhoittui parikin kertaa rinnalle, eikä edes itkenyt, kuten muutoin lähes jokaisella imetyskerralla.


Joidenkin kuukausien tuskaisen imetyksen jälkeen imetyskipu vihdoin helpottui ja pääsin lopulta kokonaan eroon rintakumista. Valitettavasti imetyksestä oli siihen mennessä tullut vauvalle itselleen niin epämiellyttävää, että kivun sijaan tuskaa aiheuttivat jokakertaiset rintaraivarit. Koin usein, että Alva inhoaa koko imetystä ja aloin valmistautumaan henkisesti luopumaan koko touhusta. Kun suihkussa imetys, jumppapallolla pomppiminen, eestaas kävely, imetyslentskarin leikkiminen (kyllä, pörinää ja liitelyä huoneesta toiseen), maaten imettäminen, samalla laulaminen, virkeän tai unisen vauvan imettäminen tai ennen tai jälkeen tuttipullon imettäminen, tai mikään muukaan keino ei enää onnistunut, päätin, että on aika luovuttaa. Alva oli tuolloin vajaan viiden kuukauden ikäinen, aurinkoinen, hauska ja tyytyväinen vauva, joka ei pahemmin itkeskellyt. Ainoastaan syliin nostaminen imetysasentoon sai aikaiseksi sydäntäsärkevän itkuhepulin. Se oli minulle merkki, että nyt saa riittää.


Imetyksestä luopuminen vauvan ollessa alle puolivuotias oli minulle henkisesti kova pala. Vaikka olin äärettömän onnellinen tyytyväisestä, terveestä, hyvin nukkuvasta,  hyvällä ruokahalulla syövästä ja lähes aina iloisesta vauvasta, koin jollain tavalla epäonnistuneeni. Pohdin usein, olisivatko asiat menneet toisin, jos olisin ottanut imetyksestä enemmän selvää etukäteen tai olisinko voinut tehdä vielä jotain enemmän. Monta kertaa imetyksen lopettamisen jälkeenkin itkin ajatellessani asiaa, koska haastava imetyskokemus harmitti minua niin kovasti. Toisaalta liikutun välillä yhä kyyneliin, kun kuulen tai näen onnistuneita imetystarinoita. Hyvin sujuva imetys on upea asia, eikä niin itsestään selvää, kuin olin itse ennen luullut.

Nyt Alva on 15 kuukauden ikäinen hauska ja taitava taapero, jonka kasvu on ollut reipasta, eikä sairastelusta tai allergioista ole ollut vielä tietoakaan. (Alussa kun pelkäsin, vaikuttaisiko vähäinen rintamaidon saanti vauvan terveyteen. Ehkäpä ne vähäisetkin tipat ovat olleet hyödyllisiä, kuten neuvolantäti minua kannusti, kun surin imetyksen vaikeutta.) En enää koe epäonnistuneeni imetyksessä, mutta toivon, että joku olisi ennen koko kokemusta kertonut, että myös haasteita saattaa ilmetä. Niiden määrällä tai tavasta selvitä niistä ei kuitenkaan mitata kenenkään äitiyttä. Minä riitän, kun rakastan, huolehdin ja tarjoan turvaa sekä tarpeeksi ravintoa, tulipa maito tissistä tai kaupan hyllyltä pullon kautta tarjoiltuna.

TISSI-koru (Made by Mekki) muistuttaa imetystaipaleestamme. Välillä oli aika vaikeaa, mutta onneksi muutama seesteinenkin hetki tallentui mieleen ja kameraan. Hyvä me!

Uusi vaihe

tiistai 3. huhtikuuta 2018
Olo on tällä hetkellä hyvällä tavalla hölmistynyt. Vähän jännittää ja mietityttää, vaikka tavallaan olenkin iloinen ja ihan luottavaisin mielin. Tällaista se nyt on - lapsen jättäminen ensimmäistä kertaa päivähoitoon.

Olen melko varma, että ainoa jännittäjä tänään olen minä, mutten silti saa järkeiltyä itseäni keskittymään kunnolla mihinkään. (Se lienee äidin kohtalo näissä elämänmuutosvaiheissa.) Ajatukset hyppivät väkisinkin omaan ipanaan, kun mietin, missä hoitojengi tällä hetkellä mahtaa viipottaa, mitä puuhastella, ja millä fiiliksellä Alva on menossa mukana. Onneksi aamupäivällä heitetyt heipat olivat iloiset, kun vilkuttelin hoitopaikan pihassa kinosten taa puiston suuntaan katoavalle porukalle. Pysyin jopa itsekin kasassa, vaikka olisin helposti voinut tirauttaakin parit kyyneleet, ellen olisi tsempannut.

Olen iloinen, että omat työni alkavat vasta viikon päästä, koska ilmiselvästi hoidon aloittaminen vaatii myös äidiltä aikaa tottua ajatukseen. Jos ihan rehellisiä ollaan, en aivan täysillä vieläkään uskalla antaa itseni sisäistää, että tästä eteenpäin hoitoon vieminen ja heippojen heittäminen on päivittäistä. Jännä nähdä, minkä verran ottaa aikaa oppia nauttimaan asiasta. Toivottavasti, ja myös todennäköisesti, töihin palaaminen antaa sen verran mukavaa ja haastavaa ajateltavaa, että ainakin pahin ikävä kaikkoaa. Mennään tämä ensimmäinen viikko nyt näin harjoitellen.

Onneksi saimme viettää koko perhe viime viikon tiiviisti aikaa yhdessä sovitettuamme miehen talviloman pääsiäisen yhteyteen. Äiti voikin nyt lohduttautua ajatuksella, että johan siinä ipana alkoi kyllästyä isin ja äidin hölmöihin juttuihin ja kaipasikin tuoreempaa seuraa. Tätä teoriaa tukee myös Alvan tämänaamuinen ratkaisu siirtyä hoitopaikan aamiaispöydästä rohkeasti suoraan leikkihuoneeseen muiden hoitokavereiden kanssa. Äiti sai jäädä ihan rauhassa yksin olkkarin sohvalle ihmettelemään.

Tästä se lähtee, uusia asioita ja vaiheita edessä, koko elämä. :)

Lomalla juna oli jännittävä uusi matkustusmuoto ja niitä oli kiva ihmetellä pitkään ja hartaasti myös Hotelli Tornin ikkunasta Tampereella.

Ukille

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018
On lämmintä. Järvenpinta väreilee varoen. Auringonsäteet vedenpinnassa hajoavat tuhansiksi hipuiksi kimmeltävää kultaa. Tuulenvire tarttuu lehvästön ylimpiin oksiin ja saa haavat heiluttamaan pyöreitä lehtiään. Niiden lepatus on huoletonta. Yhtä huoletonta on lasten leikki lähellä mökkirantaa. On turvallista olla valvovien silmien alla.

Noiden silmien katse on tarkkaavainen, mutta lempeä. Niistä näkyvät ilo ja rakkaus. Toisinaan ilkikurinen pilke korvaa tyyneyden, mutta arvostelua ei tuossa katseessa kohtaa koskaan. Arvostusta kylläkin, kun liikutus saa silmät loistamaan. Tuossa katseessa on tuhansien lausuttujen lauseiden lämpö, vaikka sanotut sanat toisinaan ovatkin harvassa. Hiljaa emme kuitenkaan ole koskaan, sillä aito läsnäolo puhuu puolestaan. Se on tukea ja turvaa, jonka aistii ja joka kasvattaa.


On kaunista. Sinipunainen taivas heijastuu järvenpintaan. Yöt heti juhannuksen jälkeen ovat valoisia ja lasten uni sikeää. Aamuyöllä joku potkii peittonsa lattialle. Vaikka siskonpeti mökkituvassa on turvallinen ja lämmin, aivan pian hänet on peitelty uudestaan. On turvallista olla, kun läsnä on rakastava sydän.

Tuollainen sydän ei tee itsestään numeroa, mutta on aina lämmin. Se saa lapsen tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi ja merkitykselliseksi. Tuollainen sydän kantaa aina huolta ja siinä on aina tilaa, vaikkei se sitä ääneen lausukaan. Tietämättömiä emme kuitenkaan ole koskaan, sillä rakkaus puhuu puolestaan. Se näyttäytyy huolenpitona pienillä teoilla, joilla on suuri merkitys.


On viileää. Tyyni järvi on tumma ja metsä hiljainen. Aurinko on vetänyt viimeiset säteensä piiloon puiden latvojen taa. Lapset ovat kasvaneet. On turvallista kiittää ja sanoa hyvästi.


Kauko-ukkia/isoukkia hyvästelemässä 3.3. Kaukon päivänä. Alva lohduttaa isomummoa.

Kolmenkympin kriisi

lauantai 2. joulukuuta 2017
Istuskelin jokunen viikko takaperin yksin olohuoneessa vähän puolen yön jälkeen. Olin laittanut lapsen nukkumaan kolmisen tuntia aiemmin ja toivotellut tekstiviestein hyvät yöt kertausharjoituksessa koko viikon teltassa nukkuvalle miehelle. Olin tehnyt sinäkin päivänä turhan paljon töitä tietokoneella ja avasin pitkästä aikaa Netflixin katsoakseni monta kertaa kesken jääneen elokuvan loppuun. Söin iltapalaksi itsetehtyä pizzaa, jota olin syönyt jo kahtena iltana peräkkäin, ja nautin omasta rauhasta. Leffan loputtua kuuntelin hetken syyssateen ropinaa ja puuskaisen tuulen huminaa. Otin läppärin syliini ja googlasin ”30 kriisi”.

Hävettää…ei, vaan hämmentää tunnustaa, että tunnistan itsessäni välillä pieniä, mutta aika selkeitä ikäkriisin merkkejä. Niistä surullisin taisi olla erään kolmenkympin kriisin paljastavan listauksen kohta 29: ”Googlaat sanan ikäkriisi”. Nauroin, mutta hieman vaivautuneesti, koska auts, osui ja upposi.

Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi? Mistä kriisi tietää hiipiä juuri pyöreiden synttäreiden kohdalla eikä vaikka 29-vuotisjuhlien krapula-aamuna? (No okei, ehkä viime vuonna noihin aikoihin oli muuta tekemistä ja miettimistä, eikä todellakaan krapulaa, kun jättimahani kanssa odottelin, koska pääsen synnyttämään.) Mutta silti, miksi juuri nyt? Jos ikä on vain numeroita, miksi ottaa henkisesti koville myöntää, ettei omissa mielikuvissaan kohta enää ole nuori ja notkea kaksikymppinen, vaan kovaa vauhtia kohti neljääkymppiä nitkuttava kalkkis? Ja mistä johtuu, että yhtäkkiä kolmekymmentä kaikuu korvissa enemmän eläkeikäiseltä kuin lauantaisauna sauvakävelylenkin päätteeksi? Oikeastihan pidän viisikymppisiäkin nuorina.

Kun silloin tällöin havahdun fiilistelemästä 10-15 vuoden takaista nuoruuttani, joudun todella pohtimaan, onko kyse ikäkriiseilevästä kaipuusta vai sittenkin kieroutuneesta kiitollisuuden tunteesta siitä, mihin tuo kaikki taakse jäänyt on minut elämässäni johdattanut. Varsinaisestihan minun ei tarvitse kriiseillä saavuttamatta jääneitä asioita, joita saatetaan vanhanaikaisesti olettaa ihmisten kolmenkympin synttäreihinsä mennessä haalineen. (Ai mitkä ympäristön luomat paineet?) Minulla on sattuman, ahkeran työn ja toteutuneiden toiveideni tuloksena mahtava perhe, kaunis talo, haluamani auto, pari hauskaa koiraa ja ammatti, jonka parissa olen saavuttanut monia haaveitani, mutta joka tarjoaa vielä runsaasti tilaa useille uusillekin unelmille. Minulla on ihania ystäviä, kivoja harrastuksia ja tulevaisuuden haaveita, joista olen innoissani. Olen siis erittäin onnellinen kaikista asioista, joista saan tällä hetkellä elämässäni nauttia. Mikä hiertää?

Muutama päivä vaille 20v.
Vaikka huomasin 25-vuotiaana alkavani vanheta, en tätä nykyä varsinaisesti koe paineita ulkonäöllisesti suuntaan tai toiseen. Pidän itsestäni, näen omat parhaat puoleni ja kehnommista en välitä, tai osaan ne tarvittaessa huonompina päivinä häivyttää. Silmien ympärille kertyneet rypytkin näkyvät vain nauraessa ja silloin harvemmin tuijottelen itseäni peilistä. Sitä paitsi uskon vahvasti, että useimmat ulkonäköahdistukset, joita minäkin itselleni silloin tällöin luon, ovat selätettävissä omalla asenteella tai tarvittaessa vaivannäöllä tehdä jotain asian eteen. Tarkemmin pohdittuani en usko lainkaan, että kriiseilylläni on mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Enemmän minua vaivaavat henkiset seikat.

Mietin joskus vuosikausia sitten, miltä aikuisuus tuntuu. Mistä tunnistaa, että hei, nyt olen aikuinen. Olen myös muutamaan otteeseen pohtinut asiaa puoliääneen miehen kuullen, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko minusta koskaan täysin aikuinen. Siis sellainen, joka on kokonaan kadottanut yhteyden lapsuuteen ja nuoruuteen, sellaiseen ilkikuriseen, uteliaaseen ja heittäytyvään tapaan tarkastella maailmaa. Vai onko sellaisia aikuisia oikeasti edes olemassa? Jos on, heillä on pakko olla todella  t y l s ä ä !

Ehkä pieni osa kriisiä liittyy introverttiin persoonaani, jota olen oppinut ajoittaisen itsetutkiskelun kautta ymmärtämään ja myös arvostamaan enemmän nyt aikuisiällä. Jostain pöhköstä syystä tyytyväisyyden rinnalla on kuitenkin välillä kulkenut epärealistinen käsitys, että aikuisuus itsessään muuttaisi ihmisen käyttäytymistä tai tapaa reagoida asioihin. Ehkä olen pettynyt, kun en iän lisääntymisen myötä olekaan yhtään parempi small talkaaja, enkä halua nousta lavalle puhetta pitämään, vaikka salaa nauttisinkin, jos saisin yleisön kuuntelemaan omia sanojani. Mutta ei, en edelleenkään halua olla huomion keskipisteenä, enkä äänessä kaikkien kuullen. Siitä hikoavat kädet, ääni värisee ja jalatkin tärisevät. Ymmärrän siis, ettei mitään uutta opi, jos ei näe vaivaa, harjoittele ja astu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle kerta toisensa jälkeen.

Olen myös miettinyt, voiko ahdistukseni johtua siitä, että vuotemme tässä elämässä käyvät väistämättä vähemmäksi joka päivä ja kaikki kuolevat joskus. Muistanhan yhä lapsuuden suurimpana pelkonani iltaisin jo nukkumaan käytyäni sen kertakaikkisen pimeyden, joka hiipi mieleeni ja puristi ja kuristi koko kroppaa. Kamala kertakaikkinen mustuus valtasi koko kehon ja mietin vain, mitä sitten tapahtuu, kun tätä maailmaa eikä ketään enää ole olemassa. Tuo ahdistava tunne seurasi mukanani ja hiipi ajoittain ajatuksiini pitkälti päälle parikymppiseksi, mutta viime vuosina muotoutunut elämänkatsomukseni on opettanut minut siitä yli. Vaikka ego luonnollisesti ottaakin vallan arkiaskareiden äärellä, ja kuolema on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella ihmisen elämässä, on minulla kaikenkaikkiaan rauhallinen olo koko olemassaolon mahdollisuuksien suhteen. Sen käsitteleminen vain kaipaa aika ajoin pientä hienosäätöä perspektiiviin sekä oikean keskustelukumppanin ja lasillisen hyvää punaviiniä. Kaunista unta on ihmiselo, kertakaikkiaan…

Elämäni tärkeimpiä, intensiivisimpiä ja kasvattavimpia keskusteluja vuodesta 2011 tässä seurassa. <3
Voisiko siis olla, että minua painavatkin turhan korkealle asettamani tavoitteet tai liian suuret toiveet ennen maagista kolmenkympin ikää ja hajoilen nyt itselleni määräämien täyttymättömien velvollisuuksien alle? Onhan minulla montakin asiaa, joille olin tosissani (tai leikilläni) asettanut takarajaksi kolmekymmentä vuotta. Niistä nyt yhtenä esimerkkinä oman yritystoiminnan starttaaminen. Hah, aika pitkä matka edessä sen toiveen täyttymiseen… Mutta hei, miksi joillain asioilla edes tarvitsee olla tarkkaa aikataulua tai deadline? Ei se maitopurkinkaan parasta ennen -päivä nyt niiiiin tarkka ole. Ja ideathan vain paranevat kypsyessään. Ehkäpä sitä äitiyden myötä kehitettyä armollisuutta voisi laajentaa hyödynnettäväksi ihan kaikilla elämän osa-alueilla ja lopettaa syyllistyminen ihan kaikesta, mikä ei mennytkään juuri oman aikataulun tai suunnitelman mukaan. Elämää on vielä näiden ja monien tulevienkin synttäreiden jälkeen. Ja vaikka muisti huononee, jäsenet kangistuvat, eikä krapulakaan lähde enää pelkällä pizzapalalla, voihan ikääntymisestä löytää paljon hyviäkin puolia.

Mietitäänpä vaikka elämänkokemusta. Se vaan karttuu ilmaiseksi päivä päivältä ihan pyytämättä. Vielä ei välttämättä omalla kohdallani riitä kreditit sillä hirveästi leveillä, mutta joskus koittaa aika, kun olen vanha ja viisas ja minulta kannattaa kysyä neuvoakin. (Ellei huomioida, kuinka näkemykseni ja kokemukseni ovat ehkä silloisen maailman tilan ja sen ongelmien äärellä auttamattomasti vanhentuneita. Mutta siitähän minun ei tarvitse vanhana välittää…vastuu on kuulijalla.) Toinen huikea juttu on todelta tuntuva luulo siitä, että itse on yhä nuori vaan, eikä välttämättä edes huomaa, kuinka aika on ajanut itsensä yli. Tämä on siis iän mukanaan tuoma oire, kun kroppa vanhenee, mutta pääkoppa senkun nuorenee. Sitä vaan nauttii ja bailaa täysillä välittämättä, vaikka nuorempia ympärillä naurattaa. Tämän tilan alkanen saavuttaa ympäristön käyttäytymistä peilaten seuraavien kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana. (Ja nyt ilman minkäänmoista vinoilua haluan sanoa, että ihailen nuorekkaita keski-ikäisiä ja toivon itsekin lukeutuvani sitten vähän myöhemmin siihen joukkoon.)

Ehkä kuitenkin siistein ja eniten odottamani on hetki, kun oma lapseni alkaa ajatella, kuinka noloja hänen vanhempansa ovat. Koska olemmehan ihan kalkkiksia ja out, vitsit ei naurata yhtään, eikä tietenkään tajuta mistään mitään. Alva parka ei tiedäkään, kuinka äärimmilleen aion oman nolouteni vielä viedä ja nauttia siitä. Vanhemmuuden huippuhetkiä! (Tällä hetkellä toki olen vielä tosi cool ja ihan paras mutsi, mutta aika aikaansa kutakin.)

Coolein mutsi evö ja lapsi kans. <3

Ehkä myös hienoa vanhenemisessa on karttuva kyky oppia arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Ei se taidakaan olla ihan turhaa sanapörinää, kun ihminen usein ilmoittaa juuri nykyhetkessä elävänsä elämänsä parasta aikaa. Eikä se toki hullummalta kuulosta, jos vuosi vuoden perään voi todeta, että taas tippui yksi omena lisää onnellisuuden eväskoriin. Ja kyllähän kaiken kruunaisi, jos kori vielä joskus täyttyisi niin, että siitä riittäisi muillekin jakaa.

Itseasiassa taidankin tämän pitkällisen sanasekoilun päätteeksi tulla tulokseen, että tunnen itseni nyt elinvoimaisemmaksi ja näin ollen myös nuoremmaksi kuin muutamaan vuoteen. Minua eivät kalva saavuttamatta jääneet haaveet uran tai perheen suhteen, eivät pelot tulevaisuudesta, eivätkä edes raskauden tai muutenkaan sen suurempien fyysisten vaivojen aiheuttamat rasitukset paina juuri nyt kroppaani. Henkisesti olen vapaa paineista, eikä minulla ole tarvetta todistella kenellekään yhtään mitään. Päinvastoin voin nauttia elämästäni aidosti tällaisenaan ja olla todella onnellinen, mikäli suurin huolenaiheeni todella on, että ikäni alkaa kohta yhden numeron suuremmalla kuin viimeiset kymmenen vuotta.

Kriisi peruttu - mä oon (kohta) kolmekymppinen!

Sitä paitsi voin aina lohduttautua sillä, että isoveli on minua 4,5 vuotta vanhempi. Siis ihan aina.

Syksyn paras suolainen on gluteeniton kantarelli-Aura-piirakka

tiistai 31. lokakuuta 2017

Tämän syksyn suolainen lemppariherkku on ehdottomasti kantarelli-Aura-piirakka. Tästä herkusta käy kiittäminen ystäväni isää, joka toi meille syyskuussa yllätyksenä yli kilon verran kantarelleja. Toki oma osuutensa on myös hyvällä piirakkaohjeella, joka löytyi Annin uunissa -blogista. Alkuperäinen ohje ei ole gluteeniton, mutta jauhoja vaihtamalla helposti muunnettavissa.


Erityismaininta täytyy antaa hyvänmakuisesta pohjasta, jonka koostumus miellyttää kovasti. (Näin ei aina gluteenittomia leivonnaisia tehdessä ole.) Pohja ei ole yhtään liian kuiva tai kostea, pysyy hyvin kasassa ja näyttääkin hyvältä. Tällä ohjeella teen mielelläni jatkossakin gluteenittomia piirakoita. Vielä olisi pakkasessa kantarellejakin yhteen vuokalliseen, kaksi on jo tehty…


Ps. Käytin pohjaan Pirkan gluteenitonta jauhoseosta. Toimi tässä tosi hyvin.

Oikomishoidon loppusuora

sunnuntai 8. lokakuuta 2017
Nyt alkaa jo olla hieman malttamaton olo ja ehkä himpun verran jännittääkin. Vuoden päivät kestänyt hampaideni oikomishoito tulee päätökseensä parin viikon sisällä ja samaan syssyyn suoritetaan myös penskasta saakka toivomani hampaidenvalkaisu.

Ihanan ällöä ja samalla palkitsevaa katsoa vuoden aikana kertynyttä oikomismuottikasaa. (Kyllä, olen säilyttänyt suurimman osan muoteista. Ja ei, en tiedä, miksi.) Muotteja vertailemalla näkee kuitenkin hyvin eron alkutilanteen ja oiotun hammasrivistön välillä. Ehkä jossain vaiheessa raaskin silti luopua muoteista. :D

Kun oikomishoito aloitettiin, minulle suunniteltiin 40 viikon hoito-ohjelma. Tämä tarkoitti 20 oikomismuottiparia. Kun kaikki muotit oli kesällä käytetty ja hoidon suunnitellut hammaslääkäri Hannu Vesanen tarkasti hampaitani, todettiin kuitenkin, että pientä säätöä kaivataan edelleen, jotta lopputulos on paras mahdollinen. Lähinnä ongelmaksi osoittautuivat muutamat ylähampaat, jotka vaativat siirtämisen lisäksi myös kiertämistä.

Jotta minulle pystyttiin valmistamaan kesällä lisää oikomismuotteja, piti hampaiden senhetkisestä tilanteesta saada 3D-kuvaa. Tämä hoidettiin klinikalla 3D-skannerilla. Samalla käynnillä hampaiden pinnalta poistettiin edellisten muottien vaatimat pienet kiinnikkeet. Uusia muotteja odotellessani käytin pari ekstraviikkoa edellisen setin viimeistä muottia ja kun hampaat olivat pitkästä aikaa kiinnikkeettömät, aloin jo silloin tällöin ilman muotteja ollessani harjoitella tulevaa pepsodenthymyäni.

Riina esitteli skannaamansa 3D-kuvan hampaistani.

Viimeistelyyn vaadittavat loput 10 muottia saapuivat heinäkuussa ja ne määrättiin vaihdettavaksi viikon välein (mikäli vaihtoväli ei aiheuta kipua tai liiallista vääntöä). Puolet lyhyempi vaihtoväli tuntui hyvältä fyysisesti ja myös henkisesti, kun edistyminen tapahtui ns. aiempaa nopeammin. Nyt suussa ovatkin viimeiset muotit ja ensi viikolle on varattuna seuraava klinikkakäynti. Tuolloin hammaslääkäri tsekkaa tilanteen ja saan myös ohjeet valkaisua varten. Sen verran tiedän valkaisusta jo ennakkoon, että valittu menetelmä on nimeltään kombinaatiovalkaisu. Tämä tarkoittaa sitä, että hoito sisältää ensin kotona suoritettavia toimenpiteitä ja sen jälkeen klinikalla tehtävän valkaisuoperaation.

Pieni jännitys aiheutuu valkaisuun liittyen hampaiden mahdollisesta vihlonnasta. Minulla kun on muutama aika herkkä hammas, mikä johtuu kiillevaurioista. Kyselin asiasta kuitenkin jo vähän ennakkoon ja sain kuulla, että särkylääke ennen ja jälkeen operaation auttaa, eikä valkaisuun käytettäviä aineita laiteta niihin kohtiin hampaita, jotka ovat vuosien saatossa vaurioituneet. Itseasiassa nämä kohdat suojataan muilla ainein operaation ajaksi. Silti mahdolliseen vihlontaan on varauduttava ja se myös itse kärsittävä. Tiedättehän, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön…ja että kauneuden eteen on kärsittävä...ja että kerran se vaan kirpasee…ja mitä näitä nyt on...iik!

Yhteistyössä Esteettisen Hammashoidon Klinikan kanssa.