Postia purnaajille

Kun tulin tänään töistä kotiin, löysin postilaatikostamme selvän viitteen siitä, ettei postinjakajallamme ole ollut tänään kaikkein paras päivä. Laatikosta löytyi pahoinpidelty sanomalehti, jonka omissa ajatuksissani luin välittömästi henkilökohtaiseksi kettuiluksi ja osoitukseksi siitä, ettei posteljoonimme arvosta minua tai saamaani postia pätkääkään. Kirosin, miten joku voi olla niin urpo, että survoo postit väkisin laatikkoon niin, että lopputuloksena on kasa paperiroskaa.

Suuttumustani kesti kuitenkin vain kahdenkymmenenmetrin verran postilaatikolta kotiovelle. Tajusin nimittäin yhtäkkiä, että se on joku aivan muu kuin minä, joka voittaa, jos annan muiden ihmisten pahanmielen ja suuttumuksen tarttua myös itseeni. Suoristin lehden ja toivoin, että postinjakajan loppupäivä on sujunut sutjakammin ja ehkä illasta jo hymyillen.

Lapsena kuuntelin usein c-kasetilta Känkkäränkkää Mikko Alatalon laulamana. Luulin silloin, että tarinaa tähdittävä ilkikurinen pikku noita on vain lasten riesa, eikä vierailisi aikuisten luona laisinkaan. Kuitenkin milloin missäkin tilanteessa havahdun siihen, että kiukuttaa ja tekee mieli purkaa pahaaoloa kaikista vähiten syyllisiin, ympäristööni ja ihmisiin lähelläni. Pahallamielellä ja suuttumuksella on inhottava tapa tarttua myös muihin, jos joukosta yksi valittaa ja mököttää jatkuvasti. Kuitenkin vastaanottajana minulla on itselläni valta ja vastuu päättää, lähdenkö kiukkuun mukaan vai iloitsenko siitä, että tänään hymyilyttää.

Sen sijaan, että etsisin käsiini postinkantajan esimiehen numeron, haukkuisin hänet ja hänen työntekijöidensä työnjäljen ja tartuttaisin pahanmielen vähintään kolmeen muuhunkin ihmiseen töppäyksen tehneen työntekijän lisäksi, haluankin kiittää lehden laatiikkoomme kantanutta henkilöä. Muistutit minua juuri siitä, että kaikki asiat ympärilläni ovat mainiosti ja hymyilemällä enemmän saan muutkin hymyilemään kanssani.